Puhelin soi. Ei sen kuuluisi soida täällä. Ei mua ole vielä olemassa. Paitsi sittenkin, on jo yksi numero. Veera Kiina. Veera "tajuuksää että me asutaan täällä yhdessä!!!" Kiina. Alan hiljalleen tajuta. Hymyilyttää.
"Missä sää oot?"
Hiljaisuus. Tuijotan taksin ikkunasta avaruuskaupunkia. Pimeää. "En tiedä."
"Sano sille kuskille ting ting niin se pysähtyy ja venaa mua siinä." Katson uudelleen ulos. Taksi on pysähtynyt risteykseen. Kuvittelen itseni seisomassa kadunkulmassa, yrittämässä selittää puhelimeen, missä olen. Tässä on tällainen talo, aika korkea talo. Harmaa. Jotain merkkejä, tollanen joka näyttää kukkaruukulta.
Liikennevalo vaihtuu vihreäksi. Muistan että puhelimeni saldo on loppu. "En taida, tule perässä. Menen kotiin." Ting ting.
Tie nousee ikkunoiden tasolle, mietin olenko ollut täällä aiemmin tänään. Naurattaa. Niin epätoivoista se on, kaikki näyttää samalta. Suurta, harmaata, järjetöntä. Missään ei ole muistoja. Mikään paikka ei ole vielä mitään.
Päätän vain istua siinä, tai istun siinä, päättämättä. En ole tehnyt sitä aikoihin. Tuijotan ulos, en puhelimeeni, en huomiseen tai siihen mitä äsken tapahtui, koska en ehkä ymmärrä paljoakaan. Ilman tehtävää, hiljaa hihitellen. Ajattelematta ulkoapäin, paitsi hetken sitä, että olen Shanghai-klisee mutta sitten päätän olla. Sekin tekee joskus hyvää.
Päätän vain istua siinä, tai istun siinä, päättämättä. En ole tehnyt sitä aikoihin. Tuijotan ulos, en puhelimeeni, en huomiseen tai siihen mitä äsken tapahtui, koska en ehkä ymmärrä paljoakaan. Ilman tehtävää, hiljaa hihitellen. Ajattelematta ulkoapäin, paitsi hetken sitä, että olen Shanghai-klisee mutta sitten päätän olla. Sekin tekee joskus hyvää.
On perjantaiaamu, kello ehkä viisi. Olen täällä toista päivää, lähtenyt, aloittanut, tunkenut elämäni kellariin. Purkanut hämmentyneenä villapaidat kaappiin 40 asteen helteessä, ostanut viisi kiloa riisiä ja siivonnut sänkyni alta sukan, 13 rahaa ja kaksi puhelinnumeroa. Itkenyt hetken lentokoneessa koska onnea on.
Ottanut kuvan lentokenttämatkalla taksin ikkunasta, kertonut kuskille, että meitä on vähän ja teitä paljon. Kuullut, että Shanghain kaupunginjohtaja oli Espoossa juuri, kun minä aloin olla täällä.
Tietänyt tulleeni oikeaan paikkaa oikeaan aikaan. En maailman ajassa, tai ehkä siinäkin, mutta ennen kaikkea omassani. Ehkä tiesittekin sen jo. Taisin mainita asiasta joskus.
Ottanut kuvan lentokenttämatkalla taksin ikkunasta, kertonut kuskille, että meitä on vähän ja teitä paljon. Kuullut, että Shanghain kaupunginjohtaja oli Espoossa juuri, kun minä aloin olla täällä.
Tietänyt tulleeni oikeaan paikkaa oikeaan aikaan. En maailman ajassa, tai ehkä siinäkin, mutta ennen kaikkea omassani. Ehkä tiesittekin sen jo. Taisin mainita asiasta joskus.
Taksi pysähtyy. En tunnista paikkaa. Kuski päästelee ääniä, huitoo. Toistelen kadun nimeä epätoivoisesti, aloitan ylhäältä, lopetan alas, venytän alkua. Tai keskeltä. Loppua ehkä. Daaaxue Luuu. Daxuuue Lu. Ting ting. Sitten näen katukyltin. Yliopistonkatu. Daxue Lu. Se tiesi.
Tässä vaan ei vielä ollut mitään minulle. Huomenna on, huomenna muistan. Huomenna tässä on kotikadun pää, jossa luulin eksyneeni.
Tässä vaan ei vielä ollut mitään minulle. Huomenna on, huomenna muistan. Huomenna tässä on kotikadun pää, jossa luulin eksyneeni.
Tuijotan taksin ikkunasta avaruuskaupunkia. Kello on ehkä kuusi aamulla. Sinä seuraavana, kolmantena. Tunnistan harmaan rakennuksen, rampin ja kadunkulman. Taksikuski ei tajua mua, enkä mää sitä, mutta se on mun paras kaveri tässä ja nyt. Kuten joku toinen seuraavana iltana.
Joskus ne huutaa ja ajaa mut ulos. Päästelen niille mitä sattuu ääniä, pyöritän silmiä. Lopulta joku aina lähtee eteenpäin. Kuten minäkin.
Joskus ne huutaa ja ajaa mut ulos. Päästelen niille mitä sattuu ääniä, pyöritän silmiä. Lopulta joku aina lähtee eteenpäin. Kuten minäkin.
Tajuuttekste että me asutaan täällä nyt yhdessä!!!! Täällä lähdössä, mää ja mun penat.
