A change is gonna come

Olin perjantaina menossa kampukselle asuntolaan juomaan viiniä ennen juhlia. Ajoin tien oikeaa laitaa, kuten lähes kuka tahansa aika monessa paikassa kasvanut polkupyöräilijä ajaisi. Setä ajoi vastaan, samassa laidassa. Ei siinä sinänsä mitään outoa ollut, täällä kun saa oikeastaan ajaa missä vaan. Koska vaan, kuinka vaan. Väistää miltä puolelta tahansa. Yleensä olla väistämättä. Töötätä jalankulkijoille, jotka ylittävät kadun valon ollessa vihreä ja ajaa päälle, jos ne ei väistä. Yleensä ne väistää. Täällä liikenne on varsin darwinistista, isoimmat ja nopeimmat määrää, pienet pärjää älyllä.

Mutta sinä iltana, hedelmäkojun edessä me olemme sedän kanssa samaa lajia. Pyörä vastaan pyörä. Järki vastaan tunne. Länsi vastaan itä. Lähestyn setää, setä minua. Odotan että hän väistäisi, lähinnä siksi koska omalla oikeallani ei ole tilaa ja haluan tietää onko sitä sääntöä olemassa edes aavistuksena, mutta toisaalta siksi, että minut valtaa suunnaton voitonhimo. Jos kerran nuokin niin minäkin. Se on pukkitappelu nyt, setä! (Manittakoon, että minulla ja Kiinalla oli takana hieman hankala viikko. Oli kovin kolonialistinen olo.)

Mutta setä liikkuu kuitenkin ainoastaan eteenpäin. Tujottaa minua epäluuloisena, ärtyneenä. Päätän pitää pääni. Ajattelen kuinka ala-asteella kuljimme koulun käytävää rivissä huutaen "ei väistetä!" ja hengitän syvään. Täältä tullaan setä! Muutos on väistämätön!

Kiinan historiaa ja mentaliteettia määrittää vahvasti usko siihen, että täällä on kaikki mitä tarvitaan. Muutos on pahasta. Selityksiä on monia, sanoo meditoiva professori perjantai-iltapäivän luennolla. Muun muassa uskonto, hän kertoi ja pilkkasi siinä samalla hieman Teekutsu-liikettä. "Kun olin Yhdysvalloissa, kaikki kyselivät, olenko pelastettu. Mitä se muka tarkoittaa? Ei minulla ole mitään hätää, ei minua tarvitse pelastaa."

Kiinassa elämä on tässä ja nyt, ja jos se on hyvä se riittää, hän selittää. Ei ole mitään suurempaa. "Euroopassa laskettiin enkeleitä ja tavoiteltiin korkeamman hyväksyntää, täällä kannettiin vettä kaivosta ja laskettiin lehmiä."

Pidän professori Zhusta. Paljon. Hän sanoi kerran "fuck you". Kaikki muutkin pitävät hänestä, paitsi ehkä se japanilainen poika ja tyttö Keskilännestä. Luulemme tosin, että hän on kaksoisagentti. Tai sitten poliisi tulee joku päivä ja vie hänet pois. Se olisi surullista.

"In west is all about change", lukee harakanvarpailla muistiinpanoissani. Change on alleviivattu. A change is gonna come, setä! Se tuijottaa sinua silmiin juuri nyt. Mutta setä ei luovuta, setä uskoo pysyvyyteen, siihen polkuun jota kulkee, siihen että Kiina voittaa lopulta barbaarit.

Kaikki sanovat, että täällä sulautuminen on mahdottomampaa kuin monessa muussa paikassa, että vaikka oppisin tavat ja kielen, tulen aina olemaan joku muu. Vaikka pyöräilisin pelotta päin punaisia, vastaantulevien kaistaa ja kieltäytyisin kuuntelemasta korvissani soivia tööttäyksiä, setä ei silti väistäisi.

Siinä on yhtä aikaa jotain kiehtovaa, jotain pelottavaa ja jotain todella raivostuttavaa. Tällä viikolla, liikenteessä, kirjastossa, kaupassa olen halunnut muuttaa lähes kaiken. Järjestää jonot suoriksi, opettaa kansakunnalle logiikkaa, käskeä OLEMAAN HILJAA, väistämään oikealle, seisomaan vähän kauempana ja puhumaan jotain ymmärrettävää kieltä tai lähinnä edes kieltä, jota on mahdollista oppia. Ollut rantaan ajautunut haaksirikkoinen, joka haluaisi olla sotalaivasto.

Kuinka kukaan voi yhtä aikaa ryntäillä ja olla hidas!! Voitteko opetella tavoille!!!! Veera on kirjoittanut CV:tään tällä viikollla ja ajattelin hieman korjata omaani: "Olen oma-aloitteinen, ahkera enkä tule hyvin toimeen erilaisten ihmisten kanssa."

Meinattuani heittää tietokoneeni seinään kirjastossa, jossa hakukone puhuu ainoastaan kiinaa, ostin leipää ja juustoa ja linnoittauduin illaksi sohvalle katsomaan Downton Abbeyä. Rauhotuin, kävin voittamassa pari paikallista bodaria juoksumatolla, laskin enkelini ja annoin itselleni anteeksi. I hate China -päivät kuuluvat asiaan. Se on osa prosessia, ei sitä jossa sulaudun osaksi keskeistä valtakuntaa, koska se on mahdotonta, mutta sitä toista, jossa kasvatan hermojani muutaman sentin, hyväksyn että kaikkialle ei voi päästä nopeasti ja jos massa on minua vastaan, saatan olla väärässä. Elän tässä ja nyt, lasken lehmäni, kannan vettä kaivosta ja yritän muuttaa vain sitä minkä voin, eli itseäni ja CV:täni.

Sitä iltana kadulla ei syttynyt kolmatta maailmansotaa. Setä ja minä jouduimme lopulta molemmat pysähtymään, laskemaan jalkamme maahan. Hän katsoi minua, tuhahti. Katsoin häntä, tuhahdin. En muista kummalta puolelta jatkoin matkaani.

Mutta tulen taas toimeen erilaisten ihmisten kanssa. Tasapeli.

Ja kuka sanoi, että kiinalaiset eivät halua muuttaa mitään, katsokaapa tätä kuvaa:

kilpailevia näkemyksiä (yllä ja alla)

voitin Espanjan

lounas. myöhässä Zhun luennolta.

after setä

meat packing district

Tsum Pam Puu ja hikarin kuolema

Fudan: valoa tunnelin päässä

Kamalaa. Olen ehkä jättänyt pääni vuoteen 2008.

Sitä olen tässä nyt miettinyt viikon, muun muassa. Ja sitä kuka oli Tsum Pam Puu.

Olen joutunut paikoiltani. Tiedän nyt, että tämä syksy koituu hikarin kuolemaksi. Tuijotan luennoilla suu auki, kun muut pudottelevat yksityiskohtaisia käänteitä Kiinan historiasta, nimiä, vuosilukuja, tapahtumia, selityksiä. Tuhahtelen muiden mukana, jos luennoitsija sanoo jotain joka selvästi on hauskaa, jos olisi lukenut kolme vuotta kiinaismia. Kuten kaikki muut tuntuvat tehneen, ja ovatkin. Olen yksi niistä oudoista, hämmentyneistä tuppisuista, jonka aiempi tutkinto on jotain muuta, jotain turhaa. Jotain humanismisoopaa.

Suljen suuni, etteivät ne huomaisi. Pelkään että silmistäni näkee, että feikkaan. Sen kuinka kauhuissani olen, koska en osaa olla tyhmä.  

Kuinka kauhuissani olen koska tajuan hiljalleen, miten vähän tiedän Kiinasta. Siitä miksi se on, miten se on, miksi se on miten se on. Miten se näkee itsensä. Ulkopuolen suhteessa sisäpuoleen. Tulevaisuuden, keskiluokan, menneisyyden. Siitä mitä tapahtui vuonna se ja se tai tämä ja tuo. Kuka oli Tsum Pam Puu tai joku muu suuri mies historiassa, joka ilmestyy muistiinpanoihini, kun yritän kirjottaa nimiä korvakuulolta. En osaa sitä roolia, ahdistun. Tunnen itseni pieneksi ja typeräksi. Ja yhä pienemmäksi ja typerämmäksi koska tunnen niin. Että tyhmyys on väärin.

"Mutta ajattele, kuinka paljon viisaampi olet vuoden päästä", pallukka lohdutti kun kärvistelin asiaa, tietenkin kesken luennon, pöydän alta. Niin. Pitäisi osata olla tyytyväinen siihen, että voin oppia tänä vuonna niin paljon sen sijaan, että yrittäisin päteä. Mihin se mitään veisi. Kai se tässä iässä jo pitäisi tietää, että mokaamalla oppii. Ettei se riko. Että tyhmyys on oikein.

Ehkä tänä syksynä opin vähintään sen. Kuinka tappaa hikari sisältäsi.

Sitten on vielä se kaamea voikumpa, joka vaanii koko ajan nurkan takana. Voikumpa olisin lukenut kansainvälistä politiikkaa, historiaa. Kiinaa. Jotain politiikkaa. Jotain kieltä. Jotain mikä tapahtui. Sen sijaan tuijottelin tekstiä ja kuvia ja mietin, mitä siinä on, miksi siinä on vai onko siinä sitä lainkaan. Onhan sekin nyt varsin hyödyllistä tietoa maailmanrauhan kannalta. Ja humanismin.

Silloin kun en tunne itseäni tyhmäksi ja istu kotona tuijottelemassa kirjankansia koska en tiedä mistä aloittaa, olen muun muassa käynyt pyöräostoksilla ja valokuvanäyttelyssä piileskelemässä uteliasta pappaa, joka yritti ottaa musta kuvaa. Jättiläinen taidenäyttelyssä. Norsu posliinikaupassa. Melkein sama kai sen mielestä. Ihan hyviä kuvia. Toivottavasti myös papan kamerassa. Mietin tältäkö kaikista kuvaamistani sedistä ja tädeistä tuntuu. Anteeksi papat, lupaan etten jahtaa enää.

Viime yönä näin unta, jossa melkein myin Penan koska ostin itselleni sähkömopon. Oikeasti uusi pyöräni on ihan tavallinen pyörä, iso ja musta, tukevaa tekoa. Pena Li. Nimetty Suvisaaristossa kesän viimeisinä päivinä, toiveikkaasti etukäteen. Hieno hetki, hieno pyörä.

Mutta Pena, älä pelkää, en unohda sua. Tulin unessa katumapäälle ja ostin sen itselleni takaisin. Ehkä mulla on vaan joku vaihe. Muuttumiskipuja. Söin äsken tummaa leipää ja juustoa. Ehkä se helpottaa.

Kesä kai jatkuu. Perjantaina iltapäivällä jostain tästä kuumuudesta nousi maailmanlopun ukkonen. Istuimme luennolla.  Ulkona räjähteli, puhuttiin ydinsodasta, Kiinan keskiluokasta, talonpoikien vallankumouksesta. Professori kiusasi jatkuvasti vieressään istuvaa japanilaista poikaa. Nauratti. Salama iski johonkin aivan lähelle, ikkunan takana välkkyi ja järisi, rutisi. Minä tärisin. "Hmm, parempi ehkä lopettaa tähän. Taivas ei taida tykätä siitä, mitä opetan. Ja pääsen nopeammin kotiin voimistelemaan."

But how we move from A to B?

Missasin mammat.

Pieni sitkeännäköinen mies kulkee ympäri salia ja huutaa. Puoli tuntia ja olen jo oppinut tunnistamaan kohdat, joissa se laskee. Neljä, viisi, kuusi, tai jotain. Tiedän tärkeimmän: sen että kun se alkaa laskea, se on lopettanut huutamisen ja kohta asento vaihtuu.

"Left!" Se tulee kohdalleni ja osoittaa jalkaani. Naurahdan, näytän hups-naamaa. Se mulkaisee. Vaihdan äkkiä jalkaa. Left it is. Vaikka toista kertaa peräkkäin sitten. Samapa tuo, kunhan ei huuda mulle enää. Pieni, pelottava, jäntevä mies.

Eräs tuttu kertoi, että kävi Kiinassa tanssitunneilla, missä tytöt pitävät aina kymmenen minuutin välein evästaukoja. Täällä sentään ei näy ruokaa, täällä pidetään ainoastaan puhelimentuijotustaukoja. Tuntuu oudolta, että olen jättänyt omani kaappiin. Kysymys toki ei ole turvallisuudesta vaan riippuvaisuudesta. Itse olen täällä pikkutekijä. Vaikka saatoinkin tsätätä korttia pelatessa mökillä viime kesänä. Friend in need, tiedättehän. Hävisin. Ja akkukin loppui. Sori Sisko. Ja muut.

Aina kun joogatunnilla on hengähdystauko mammat puhisevat ja inahtelevat. "Huh, olipa rankkaa!" ne selvästikin sanovat. "Huh huh, rankkaa oli", joku vastaa. Pyörittelee silmiään. Mielestäni tämä ei ole kovin rankkaa, perille löytäminen oli. Kolmikerroksinen sokkeloinen sali oli täynnä irvisteleviä miehiä ja kunto-ohjaajia. Eksyin aina siivouskomeroon.

Uusien rutiinien luomisessa on jotain yhtä aikaa kaameaa ja mahtavaa. Hämmästely muuttuu normaaliksi, tylsäksi, mutta toisaalta samalla vaikea helpoksi, vaivattomaksi. Aika alkaa riittää enempään, sitä on helpompi säännöstellä. Samalla iskee tarve ehtiä ja suorittaa, haahuiluvaihe alkaa vaihtua arjeksi. Hyvässä ja pahassa. Väsymys, haukottelu, kyllästyminen. Keveys, helppous, tuttuus. Aina pareittain.

Lopussa tunnilla maataan vatsallaan, nostellaan käsiä. Sitten jalkoja. Tauoilla pidän poskea maassa. Pieni mies lähestyy jälleen, kiskaisee ponnaristani ja tiputtaa leukani maahan. Siihen sillä ei kai ollut sanoja. Mokoma laiskuri, se varmaan puuskahti.

Tänään menin jumppalaan uudestaan. En tykkää käydä yksin salilla mutta minun on pakko liikuttaa itseäni. Koska pää, tiedättehän. Poljin pyörää, kun en muutakaan ensin keksinyt. Ikkunan takana aukiolla tädit voimistelivat 30 asteen iltahelteessä. Hiljaa, heiluen, tahdissa. Punaisessa illassa. Lykke lauloi mun korvaan vähän vaan. Little Bit. Mammat tanssivat, vähän vaan, rivissä, huumaavasti. Lykken tahdissa. You know I'm just a little bit.

Jälkeenpäin pyörin ympyrää ja etsin paikkaani. Ne puhuivat salettiin musta, naureskelivat, hikoilevalle länkkärille joka nostaa painoja kuin pojat. Punnertaa, hullu! Taivastelivat, kuten minä tässä huokailevia mammoja.

Mutta jonain päivänä se kääntyy, huomaamatta. Olen siellä, irvistelemässä, ihan kotonani. Mammojen kanssa. Vaihdan jalkaa. Laitan leuan lattiaan. Huokaan: "Huh huh, rankkaa oli!"

Ai niin. Poliisi kävi kahdesti, vuokranantaja kerran. Jäät suli sankoon. Kivaa oli.

Käytiin myös vastavierailulla ja saatiin lupa asua täällä. Jee jee.

Kun Sex kutsui Johnnyn

Heräsin juhlapäivään. Joku hakkasi jotain kovaan ääneen työmaalla ikkunan takana. Pauke oli tullut uniini. Olin mopoilemassa hiihtokeskuksesta. Loogisesti.

Veera käveli keittiöstä vastaan juuriharja kädessään. Se oli menossa hinkkaamaan parvekkeita puhtaaksi, jotta vieraat eivät lähmää jaloissaan illalla likaa sisälle. Pöydällä oli valmis kauppalappu.

"Mitä kahvia haluat?" Mietin, että ehkä ruotsalaisista miehistä tuntuu juuri tältä, roolittomalta. Samalla hymyilytti. Vertaiseni, siivousnatsi, friikki. Tästä tulee hieno vuosi. Puhdas ja hieno.

Tänään on siis tuparit, housewarming, party at Veera's, helvetti valloillaan. Juhlat joita 20 ihmistä on suunnitellut viikon. Istunut sitä varten baarissa, tilannut jäämieheltä jäitä. Vuokrannut pakettiauton stereoille. Ehkä tämä on se päivä, kun tapaan kiinalaisen poliisin. Kotiovellani, huutamassa.

Juhlavalmistelut lähtivät viikolla itähelsinkiläiseen "sitten ne tuli ja vei television" -tapaan hieman käsistä. Se alkoi siitä, kun Ben kutsui pari kaveria. Ben on DJ. Benillä on paljon kavereita. Muun muassa Abby, alias Sex.

Abby ilmestyi juhlatsättiin keskiviikkona. "You boy?" Ei, Veera on tyttö. "How old you?" Ei, olen tyttö. Sitten Sex kutsui Johnnyn. Kukaan ei tunne Johnnya. Johnny saattaa olla television heittelijä. Johnny saattaa kutsua meille koko Shanghain. Sex saattaa olla. No, niin.

Siinä vaiheessa taisin vähän hermostua. Ja Veerakin. Kerroin että osaan potkia, saatoin ehkä näyttääkin miten. Tää on kuitenkin meidän koti. No boys. Joku muukin taisi tulla järkiinsä ja deletoi. Johnny left the conversation. Nyt meillä on uusi keskustelu. Ilman Sexiä. Enää ei pelota niin paljon.

Nyt voin olla enemmän innoissani kuin kauhuissani.

Voin myös juhlia syystä, koska aloitin eilen koulun. Sain vakuutuskortin, paljon sinisiä kopioita. Tein lukujärjestyksen ja laitoin ihmisiä bokseihin. Kuka kukin on, pika-analyysiä salakielellä, älyn etsintää katseiden takaa. Paljon saksalaisia, ainakin yksi ukrainalainen, austraalialainen jonka täytyy olla hauska. Itailaano jonka nimi ei ole Luigi. Ruotsalainen hippi ja Frank, krokotiilinpoikanen. Japanilainen poikaparka joka sai hädin tuskin sanaa suustaan. Katsoin sitä kannustavasti silmiiin, ehkä sitä pelotti vain enemmän.

Saimme tosin kuulla, että kampus on varsin turvallinen, kukaan ei ole koskaan murhannut täällä ketään. Toisin kuin Ohiossa. Siellä professori murhasi opiskelijan mustasukkaisuudesta. Täällä sellaisia suhteita ei sallita, voimme siis olla huoletta.

"But we do have suicides." Jos teille tulee sellainen olo, kertokaa meille ensin. Joku voi varmasti auttaa. Täällä on yksikkö sitä varten. Mental problem unit. Tai jotain.

Niin ja jos hankin kiinalaisen ystävän, voin saada laitokselta rahaa mennäkseni eläintarhaan. Mutta en pojan kanssa. Deittailua ei tueta. Teki mieli esittää kysymyksiä. Sen sijaan keskityin hihittämään esitevihkoni takana. Joku toisella puolella salia nauroi samoissa kohdissa. Päätin että meistä tulee kavereita. Voimme mennä vaikka eläintarhaan.

Pitäisi alkaa keiton keittoon. Veera pesi jo lattiat. Saan sentään tehdä jotain.

"Me ollaan niin dynaaminen duo sun kanssa." Sitä me kyllä ollaan. Tästä tulee hieno ilta. Puhdas ja hieno. Ei Seksiä eikä poliiseja.

Some lag

ulkona

sisällä

Aikaero aiheuttaa unettomuutta. 

Ei mulla jet lag ole, ei ollut edes tullessa. Ongelma ei ole se, etten saisi unta, en vain saa mentyä nukkumaan. Olen koukussa sanoissa, tässä koneessa, Marikan ja Ainon kanssa baarissa. Äitin kanssa pakkaamassa. Jonkun kanssa jossain siellä.

Kaikki vihreät pallukat palavat aina kun täällä on keskiyö. Tai aamuneljä, kun tulen jostain, jos olen ollut siellä. Kuten eilen. Ja mulla on niin paljon sanottavaa, mukamas, ehkä vähän paha tapa, himpun verran ikävä mutta ennen kaikkea halu olla sielläkin ja tietää.

Miltä YT:t tuntuu tällä kertaa, mitä teit vapaapäivänä, miltä keikka kuulostaa, kerroitko sille siitä ja mitä se sanoi. Kertoa, että oksensin Ikea-reissulla viemärikaivoon ja luulin kuolevani taksiin koska keliakia. Moment of proud, elämää täällä, elämää vain. Sellaista josta aina selviää. Kuulla, että joku siellä sanoo, että hyvin tehty, olethan kunnossa. Olla ylpeä siitä, että söin jo muroja ja omenan. Että olen kunnossa, että siivosin portaiden alakomeron, sain sinne matkalaukut ja että nyt minulla on päiväpeite, pyyhe ja pussinsulkjoita. Torakka ja muurahaiset, tiedättehän.

On mulla ihmisiä ikäväkin, pelko siitä että kaikki muuttuu eikä mikään. Että jotain suurta tapahtuu just nyt just siellä. Ja tapahtuuhan. Nokia ja lakko, Andy jotain ja Madde sitä ja tätä. Näin olen kuullut. Itse yritän tarttua kirjaan ja hankkia jumppakortin, lakata lomailemasta. Kiinan kielen kirjaan, johonkin joka kertoo historiasta jotain. Edes uutisiin, ei Suomen mutta maailman. Tehdä jotain. 

Sen sijaan pyykkään verhoja ja siivoan, järjestän ulkoista kun sisällä on vähän sekavaa vielä. Ja tuolla ulkona ulkona, ikkunan takana, siellä on jotain mitä ei voi siirtää, putsata ja laittaa riviin värien mukaan. Sen kanssa on vain opittava olemaan, päätettävä rakastaa sitä, kietoa se ympärilleen. Otettava nenästä kiinni ja sukellettava. Opittava tietämään, mistä purkista katukeittiössä tulee lihanmakua ja kiellettävä laittamasta sitä. Lakattava ottamasta aina taksi koska metro maksaa neljä rahaa ja sillä pääsee pitkälle.

Tavallaan tuo kaikki on niin selvää ja niin sata kertaa kerrottua. Mutta minulle se on ensimmäinen kerta kun olen poissa mutten matkalla. Ehkä siksi saan olla vähän tällainen. Sentimentitaalinen.

Hiljalleen päätän olla välittämättä viemärikaivoista, siitä että aikaa kuluu kaikkeen. Siitä että istuskelen, laitan ruokaa, matkustan tunnin sinne ja toisen tänne. Vaellan kaupassa ikuisuuden etsimässä riisinuudeleita, ruumisrasvaa ja jumppakenkiä. Kirjoittelen sähköposteja ja tapaan ihmisiä. Höpö höpö, kuka sää oot, mistä sää tuut. Ymmärrettävä, että se on mun tehtäväni nyt. Että se riittää.

Ja yöllä juttelen tästä pallukoille. Ehkä pitäisi puhua vähemmän ja ajatella enemmän. Ehkä koulun alkaminen pakottaa minut nukkumaan. Tai ehkä jatkan kahdessa paikassa yhtä aikaa ja nukun metrossa. Sopeudun, sukellan. Pidän toisen jalan siellä. Toivun tästä some lagistani, tai opin elämään sen kanssa.

Frank, krokotiilinpoikanen

Puhuimme tänään Veeran kanssa, että voisimme ostaa nettikaupasta krokotiilinpoikasen. Sen nimeksi tulisi Frank uuden koulukaverimme mukaan. Frank voisi asua suihkukopissamme, joka on munan mallinen. Siellä on myös lämpölamput. Se olisi sille paluu lapsuuteen. Kotoisaa.

Ihmis-Frank on 25-vuotias ja asunut täällä jossain jo vuosia. Veera löysi hänet viime viikolla aamuyöllä baarista. Match made in heaven, nyt meillä on oma FBI-ryhmä yrittämässä ymmärtää, miten täällä käydään koulua. Frank sanoi seuraavansa minua koko vuoden koska vaikutan siltä, että tiedän minne mennä. Frank-parka. Luulen, että hän ei ehkä ole koskaan tehnyt töitä elääkseen. Mutta mukava hän on, herttainen jopa, sellaisella 25-vuotiaan eurooppalaisen nuoren miehen maailma on mun -tavalla. Ilonen ja huoleton. Tai mistäpä tiedän, kunhan arvailen koska se on kivaa. Kertoa ihmisten tarinoita tietämättä niitä. Saa päättää itse kaiken.

Ensimmäisen koulupäivän kunniaksi minä, Veera ja Frank joimme kaljaa kadulla. Oikeastaan oli vasta Frankin ilmoittautumispäivä mutta asioihin on hyvä tarttua ajoissa. Meidän vuoro on vasta perjantaina. Edistyneiden senioreiden. Päätimme kuitenkin mennä tutustumaan kampukseen. "Voikohan sinne mennä tän kaljan kanssa?" joku ihmetteli. "Hei, tää on Kiina." Niinpä. Kukaan ei tullut peräämme. Tää on Kiina. Kaikkea saa paitsi.

Muut kantoivat värikkäitä siivousämpäreitä ja matkalaukkuja asuntoloihin hämmentynein katsein. Poika isänsä kanssa ostamassa polkupyörää. Tyttö joka raahasi omaisuuttaan pyykkikorissa. Moppikauppiaita, kirjapinoja, alkuja. Olin täällä yli kymmenen vuotta sitten. Kattiloitteni kanssa hämmentyneenä. Oman ovella. Nyt tuntui yhtä aikaa oudolta ja oikealta. Ikä on vain numero. Koettu ainoastaan hyväksi. Se voi aina alkaa taas.

Ryhmäpäivän päätteeksi menimme kaksoistorniin teelle. Kuulin, että kotona on alkanut yt:t. Join gt:n. Frank irrotti pöydällä olevasta telineestä tiramisu-mainoksen. Kuvassa kakun vieressä oli muovinen parmesanpurkki. Toin lapun jääkaapin oveen. Tavallaan se kertoo kaiken. Söin äsken tonnikalaa ja rusinoita. Mikä tahansa minkä tahansa kanssa. Krokotiili kotiin. Huuhteluainetta pankista.

Sain sieltä myös kiinalaisen pankkikortin. Se näyttää keksiltä. Lisäksi onnistuin tänään muutenkin: a) muistin ottaa korttini pankkiautomaatista ja b) löysin kaupasta kookosmaitoa. Äsken tapoin torakan.

Pitää äkkiä tilata se krokotiili. Isompi syö pienemmän, eikö.

Ai niin. Se piti vielä sanoa, että olen täällä nyt koska viime syksynä oli yt:t. Se voi joskus kääntyä oudolla tavalla hyväksi. Hyvin oudolla tavalla hyvin hyväksi. Muistattehan sen, te siellä.