Viimeistä päivää

Shanghai on tänään pelkkää vettä enkä minä osaa olla täällä enää. En ole osannut enää moneen viikkoon. Luennot loppuivat, paperit valmistuivat, ystävät lähtivät. Ajattomuus ja kiire muuttuivat ajaksi, joka oli leikkirahaa, liian pieniä kolikoita turhan suureen laskuun. Kuljin museosta toiseen ja mietin, mitä joskus halusinkaan täällä tehdä. Kuka olla. Miksi. Näin ympärilläni kuvia, joita en koskaan ottanut, metroasemia, joille en sittenkään pysähtynyt. Ihmisiä, jotka eivät tulleet elämääni. Vuoteni, josta tuli paljon mutta niin nopeasti etten huomannut minkään muuttuneen.

Perjantaina kattoterassin alla valopuurona leviävä kaupunki näyttää tutulta. Ihmiset sen päällä voivat olla ketä tahansa heistä täällä, tuo tuossa kuka vain ja sama. Katson rakennusta, jonka punainen teksti oli maamerkkini ensimmäisenä iltana. Seuraan jokirantaa ja löydän paikan, jonne olin silloin matkalla. Aika kutisti tämänkin kaupungin, teki sen ihmisistä toistensa kaltaisia. Ihmettely on taito, jonka eteen on tehtävä töitä. Se katosi muiden tehtävien alle. Aikaan.

Eilen pieni outo joogamies istui selkääni ja käski hengittämään syvään. Sisään ja ulos. Se runttasi rullalle, niin kippuralle, etten ole aiemmin ollut yhtä kaksinkerroin. Mietin, kuinka se joskus kiskoi minua tukasta, läpsi jalkaani suoraksi ja sihisi. Miten se nykyisin tietää, että ymmärän sitä. Ymmärrän ja siksi näen vähemmän. Tanssivatko naiset ikkunan alla sinä iltana, en tiedä.

Ehkä kaksinkerroin on se, miten olen. Tuijotan polviani ja nostan katseeni hetkeksi hengittääkseni ja taipuakseni taas vähän syvemmälle hiljaiseen itseeni. Lopulta, kun olen valmis, nousen ja aloitan alusta.

En oikeastaan tiedä, missä nyt olen. En enää täällä mutta en muuallakaan. Olen ollut toimeton vaikka luulin, etten osaa sitä enää. Tuijottanut ikkunasta näkemättä ja kuunnellut tyhjiä ajatuksiani. Ennen ainoa paikka, missä pystyin siihen oli sellainen, joka liikkui. Linja-auto tai juna, lentokentän odotushalli, lupaus lähdöstä tai paikka vasta melkein perillä. Vain ohikulkumatkalla olen tarpeeksi poissa kaikesta, invalidi toimimaan tehokkaasti koska en ole missään ja siksi kykenevä kerrankin antamaan olla. Tilaa niille ajatuksille, joita ei itsekään kuule.

Kaksi viikkoa olen istunut junan vietävänä. Välitilassa, ainoassa paikassa, jossa osaan olla paikallani. Matkassa.

Täällä tiellä on ollut hiljaista. Ehkä siksi, että jossain vaiheessa maisemasta tuli liian tuttu. Ajatukset eivät enää harhailleet, silmät näkivät vähemmän. Kun olen perillä taas, tulee levottomuus. Se joka muistaa katsoa.

Uskon, että kirjoittaa voi myös ilman Kiinaa. Ehkä jopa säännöllisemmin. Kokeillaan sitä seuraavaksi.

Illalla, Helsingissä, nostan katseeni ja aloitan alusta.

Nuoruus on

”Tajusin tässä, että musta ei tule koskaan lapsineroa”, Ruusu sanoi eräänä iltana. ”Että kukaan ei koskaan tule sanomaan, että se oli niin nuori ja jo silloin niin hyvä.” Puhuimme siitä mitä olimme olleet ja siitä, mitä meistä sitten tuli.

Istuimme samassa ravintolassa, jossa joskus ikuisuus sitten tapasimme ensimmäisiä kertoja. Silloin kun vielä olin nuori. Silloin, syyskuussa.

Ruusu sanoi, että hänellä ei ole ikäkriisiä, ainoastaan tietoisuus lapsineron kuolemasta. Mietin kuinka typerä tuo koko sana olikaan, ikäkriisi. Niin keskinkertainen, beige. Tarkoitettu niille, jotka eivät uskalla elää kuten haluavat. Silti, oli myönnettävä, etten voinut sanoa itsestäni samaa kuin hän. Olin keskinkertainen, keski-ikäinen ja kriisissä.

Kai olisi voinut kuvitella, että paluu siihen, kun on vastuussa vain itselleen olisi huumannut mieleni vapaudella ja varmuudella siitä, että kaikki on yhä mahdollista. Se, ettei ole työnantajaa, joka käskee, ettei ole sidottu odotuksiin ja totuttuihin tapoihin. Että saa päättää itse koska, mitä ja miten paljon haluaa. Opiskella, juhlia, nukkua, kirjoittaa, kuvata, tutustua, nähdä, nauraa. Keksiä itsensä uudelleen.

Kävi päinvastoin. Tappamani lapsinero vainoaa minua. Se näkee ympärillään kaikki ne, jotka vielä voivat keksiä, keitä haluavat olla. Heitä, jotka ovat ensimmäisessä aallossa matkalla tulevaisuuteen. Minä vakuutan heille, että 22 on eri asia kuin 26, joka on eri asia kuin 33, joka siis on ikäni, mitä he eivät tietenkään ole uskovinaan. ”But you are wilder than me!” sanoi 22-vuotias ystäväni. En tiennyt olisiko minun pitänyt pitää sitä kehuna vai syytöksenä.

Ei ikä minua ahdista, sinänsä. Vaan se kaikki, mitä valitsen pois valitessani tämän, vanhetessani. Voin vielä olla vaikka mitä, mutta on vaikka mitä, mitä en voi enää olla. Vielä vuosi sitten hyväksyin sen mukisematta. Sitten jäin taas siihen ansaan, jossa ensin tulee tietoa ja sitten tulee tuskaa. Että olisin voinut opiskellakin tätä, osata kieliä, lähteä aiemmin, ehtiä pidemmälle.

Toisaalta, ehkä olen sittenkin onnekas, että olin kuusitoista silloin, kun etsimme itseämme opon huoneen pölyyntyneistä yliopisto-oppaista ja paperille raksittavista ammatinvalintatesteistä. Emme kuvitelleet tulevaisuuttamme yksin kotona googlettamalla tai suorassa tv-lähetyksessä, jossa joku muu lapsinero saa päättää, miten meidän käy. Ehkä kaikki ne vaihtoehdot olisivat saaneet minut ikäkriisiin jo silloin.

Ihmillinen halu ja ihmillinen kyky nähdä suunniteltiin eri aikaan. Joillekin annetiin taito valita, meille toisille ei. Tai jos annettiin, annettiin myös kyky jossitella. Ei parantaa vain tulevaa, vaan myös mennyttä. Ollakseni lapsinero minun olisi pitänyt olla maanisen päättäväinen ja sairaalloisen intohimoinen. ”Entä jos” ei sovi lapsineron skaalaan.

Mutta ei, en aio olla ikuisesti beige. Aion olla nuori taas pian. Tiedän, hyvin, että ikä ei ole numero. Se ei ole rajoite eikä se ole etu. Se ei ole tunne siitä, mitä haluat; koiran vai lentolipun, sohvan ja television vai puistonpenkin aamuauringossa. Se on paikka omassa päässä, se mistä olet tulossa ja minne olet menossa. Se kuinka varma olet siitä, että se, mitä on, on se mitä haluat ja että se, mitä on ja haluat on vielä edessä.

Viime kesänä lauloimme loppukesän ilta-auringossa nuoruudesta. Makasimme kasassa, kaikki 130 vuotta. Nuoruus oli. Kunnes eräs laulajista totesi, että mehän emme enää olleet heitä, joista laulu kertoi. Nuoria. Järkytyin. Mitä me sitten olimme? En todellakaan ollut valmis olemaan keski-ikäinen. ”Mitä on nuoruuden ja keski-iän välissä?” joku jäi pohtimaan.

”Se on se elämä.”

Sitä paitsi, kuka muistaa nykyajan lapsineroja muutenkaan.

Sieltä täältä, tieltä

Koska aika menee eikä sanoja tule. Kuvia edes. Sekavasti kuten ne usein eteen sattuvat.

Lopun alku

Ovikello soi eilen.

Miehellä oli joku nimikortti. Tajusin sen verran, että se halusi tulla sisälle, katsomaan jotain. Päästin sen ovesta. Se suunnisti alakerran vessaan mutta tuli pettyneenä ulos. Osoitti sitten yläkertaa toiveikkaana. Ymmärsin, että se etsi suihkua ja kuljin perässä ylös portaita. Se katsoi oranssia munanmallista suihkukoppiamme, pudisti päätään, kiitti ja lähti ulos. Suljin oven ja jatkoin opiskelua.

Muistelin vasta sitä, kuinka joskus syksyllä heräsin ovikellon renkutukseen. Kun ehdin sängystä ylös, naapuri seisoi jo olohuoneessamme huutamassa palava tupakka kädessään. Lopulta se ymmärsi, että meillä nukuttiin, ei juhlittu. Kerran Veera soitti kiinanopettajallemme, koska ovella oli poliisi kyselemässä viisumeistamme. Opettajan mielestä tilanne oli vakava. Veera oli eri mieltä. Lopulta poliisi tuli samaan tulokseen. Lähti eikä palannut.

Kaikkeen tottuu, myös Kiinaan. Tottuu siihen, että seuraavana päivänä joku on taas oven takana, listan kanssa, ehkä etsimässä asunnon omistajaa. Hokemassa jotain, mitä et ihan ymmärrä ja sanotkin sen. Sitten se nauraa, kiittää ja menee pois. Suomessa en olisi ikinä laskenut ketään tuntematonta ja tunnistamatonta sisälle, tuskin avannut oveakaan ellen olisi odottanut vieraita. Suomessa olisin soittanut poliisille sekavasta naapurista. Täällä en osaa pelätä sekopäitä, saarnaajaa tai tv-lupatarkastajaa. Elän ilman odotuksia ja otan sen, mitä eteen tulee. Ovi on avattava koska ei tiedä mitä muuten tapahtuu. Kumpikin vaihtoehto on yhtä hyvä ja paha, joten otan sen joka tarjoaa enemmän tietoa.

Kaikki tänne muualta muuttaneet tietävät Kiina-käyrän. Huiput ja pohjat, jotka alussa ovat huipulla ja pohjalla, ja huipulla ja pohjalla, ja huipulla ja pohjalla ja huipulla japohjallajahuipullajapohjallahuipullapohjalla. Käyrä hakkaa niin tiheää siksakkia, ettei keskitietä ehdi kulkea. Ajan myötä huiput mataloituvat ja pohjat nousevat, piikki pehmenee ja aallot toistuvat harvenevalla syklillä. Kun pyöräni katosi syksyllä kuljin sateessa päivätolkulla polkemassa jalkaa kiukuspäissäni. Tuli uusia pyöriä, niitä hajosi, tuli kiukkua, yhä vähemmän. Maanantaiaamuna perintöpyörääni ei näkynyt pihassa. Kohautin olkapäitäni, sanoin ehkä paska ja lähdin kävellen kouluun. Ostan ensi viikolla uuden.

Kun joku tulee tänne hetkeksi kylään, sanoo huh huh ja alkaa luetella ihmeellisiä asioita, minä hymähdän, sanon että niinhän se on ja kävelen päin ihmisiä koska miksi vaivautuisin väistämään. Toistan lauseita, jotka auttoivat minua ymmärtämään, yhä useammin en muista niitäkään koska en huomaa, että on jotain ymmärrettävää. Aivot kotouttavat ihmistä tahtomattaan. Rakentavat suhdetta tuntemattomaan.

Kevätloman jälkeen palatessamme kotiin Shanghaihin huokailin jo lentokoneessa. Lasten huutaessa tarjoilijaa, seisoin ihmishampurilaisessa koneen käytävällä ja sanoin etten uskonut, että koskaan oppisin rakastamaan tätä maata. Etten koskaan ikävöisi väentungosta ja meteliä, sitä ettei koskaan voinut tietää, miten pitää toimia ja vaikka tietäisikin se ei auttaisi. Sitä että tunteita ei näy.

Toissa yönä näin unta, että olin taas Suomessa. Äidin keittiössä purin hammasta ja yritin olla onnellinen. Sen sijaan repesin hysteeriseen itkuun. Huutamaan, ettei neljä kuukautta voinut kadota tuuleen. Että aika meni liian nopeasti. Ettei tämä nyt kyllä oikeastaan ollut reilua. Aamulla tajusin, että rakkaus oli hiipinyt mieleeni kuten suihkuntarkastaja olohuoneeseeni. En nähnyt syytä kieltääkään. Ovi oli jo auki. Sitten se tuli, pudisti päätään ja sanoi kiitos.

Joku sanoi silloin, että lähtöni oli Facebook-historian pisin, joten lienee ymmärrettävää, ettei paluukaan suju hetkessä. Kiina oli hyppy tuntemattomaan mutta se mitä tapahtuu sen jälkeen on vielä suurempi mysteeri. On aloitettava alusta. Seistävä taas liukuportaiden oikeassa laidassa. Otettava vastuu päätöksistään. On itkettävä hysteerisesti, naurettava, rakastettava kotia ja maailmaa, yhtä paljon ja toista enemmän, seottava ja sitten kerättävä itsensä. Päätettävä suunta. Se mikä minusta tulee isona. Isompana.

Ehkä kiinalainen.

 

Ce n'est pas un pêcheur

“I wonder if they are real fishermen.” Aamu on kylmä, suomenkesäinen, täysi vastakohta paahtavan kuumille iltapäiville, joina taivaalla on pelkkä aurinkopallo ja iho muuttuu maantienväriseksi joko auringosta tai liasta. Turisteja kärrätään kapeilla veneillä pitkin järveä maassa, johon kaikki nyt tulevat, monet vain siitä ilosta, että ennen ei saanut. Teen Suomen tietotoimiston kaltaisen periaatepäätöksen ja sanon sitä Burmaksi. On, toki, muitakin syitä.

Istun viltin alla tuolilla veneessä jonossa, jos nyt kolme ihmistä voi olla jono. Muissa veneissä istuu pidempiä jonoja. (Mietin aina voiko yksin olla jonossa. Tai rivissä. Ja mistä tietää, onko jonossa vai rivissä. Ja sitten kerron itse keksimäni vitsin siitä, miten joku menee toisen viereeni seisomaan ja se toinen sanoo ”anteeksi tässä on jono”. No niin. Anteeksi.) 

Veneet ajavat kanavasta järvelle. Aasialaisilla jonoilla on pelastusliivit ja sadehatut, muut osaavat uida. Ehkä aasilaiset ovat järkeviä, muut osaavat uida. Kalastajat tai “kalastajat” keikkuvan veneidensä keulissa yhdellä jalalla. Toinen jalka soutaa, toinen seisoo. Kädet kokevat verkkoja. Aamuaurinkoa vasten järvellä kelluu kymmeniä tikku-ukkoja kaarnalaivoissa. Mietin haikaroita. Ja pappaa, joka koki verkot aina istualtaan. Mutta sillä olikin perämoottori. Ja aikaa koska se vain harrasti. Eikä kukaan tuijottanut sitä jonossa.

Kaikki tämä on tietenkin kovin kaunista. Mutta varmuuden vuoksi en ota kuvia, etten vaikuttaisi tyhmältä, jos kyseessä onkin vain esitys, kuten Jonas sanoo. Tyhmältä vaikuttaminen on minulle fobia, se ja ahtaat paikat. Jonakselle väitän, että tuskin täällä ihmisillä on aikaa tuhlattavana leikkiä kalastamista turisteille. Sitten luen hieman lisää ja muutan mieleni. Muistan taas, että kyynikon ja realistin raja on häilyvä. Täällä aika ei ole ongelma vaan vapaa tahto.

En edelleenkään tiedä totuutta tikku-ukoista mutta harva kai tietää. Burmasta kirjoittaneen Emma Larkinin mukaan juorut ovat ainoita luotettavia uutisia maassa, jossa hätä loppuu, kun sen ilmoitetaan loppuvan. En epäile, etteikö kalastaja voisi olla sakon uhalla pakotettu kalastamaan järvelle vaikka verkkoon ei olisi tarttunut elävää saalista vuosiin. Mutta toisaalta. En väitä, että tietäisin sitäkään.

Se mitä tämän tietämättömyyden umpikujan jälkeen mietin, on se miksi kuva haikarasta on vähemmän arvokas, jos kuvassa ei ole oikea haikara vaan joku, joka väittää olevansa haikara ja näyttää siltä. Mikä tekee haikarasta haikaran. Ja entä jos tiedostan kuvaavani valehaikaraa, saako kuva arvonsa takaisin. Piippuja en ala edes ajatella.

Kunnon kyynikko-esteetikko kuvaa vain, jos kukaan muu ei kuvaa. Vain kuva, joka on etsitty ja löydetty ilman, että joku muu rakensi sen näytillle, voi olla oikea kuva, arvokas ja ainutlaatuinen. Todiste jostain vaikka kyynikko-esteetikko toki tietää, ettei se ole todiste mistään. Mutta se on todiste siitä, että hän tietää. Että kaikki on rakennettu näytille mutta hän silti näkee kauemmas.

Omassa päässäni kyynikko-esteetikko on ottanut vallan siltä kauneudennälältä, joka joskus teki minut naurettavaksi. Ensimmäisen mielestä tietenkin. Siksi kannoin kameraa ympäri Burmaa tuloksena pari sataa mitäänsanomatonta ruutua, muutama oikea kuva. Niitä selatessa mietin, miksi edes ylipäätään haluan kuvata, samalla kun kaksisataa kuvaa todistaa, etten enää halua. Mutta haluan haluta. Olla taas naurettava ja näkäinen. Haluan unohtaa sen, mitä pitää ja muistaa, että kuvan voi nähdä vain kameran takaa. Että kuvan kuulukin kysyä. Että kuva valekalastajasta on enemmän kuin kuva kauniista kalastajasta.

Kuinka tappaa kyynikko-esteetikko? Miksi tappaa. Eräs viisas viisivuotias sanoi kerran, ettei oo pakko harrastaa. Mutta ei tämä sitäkään ole. Katsominen kameralla ei ole harrastus. Se on tapa ymmärtää maailmaa, tehdä siihen edes hieman järkeä tai ei sitäkään. Tehdä toinen kerros. Nauraa. Kertoa jonovitsejä itselleen. Mutta kuvan tehtävä ei ole kertoa, onko haikara oikea vai vale, se on sen työtä, joka katsoo jälkeen.

Ehkä yritän vakuuttaa itselleni, ettei oo pakko kuvata. Mutta että saa, jos haluaa.

Burmassa, kuten maailmassa, kaikki mikä on kaunista voi olla valhetta. Se kuten moni muukin paikka, se on kaunis koska se ei kerro itsestään kaikkea heti mutta valaa uskoa siitä, että joku osa siitä, mitä näit ei ollut siinä kenenkään käskystä. Että jos katsot kauemmin voit nähdä jotain, mitä annettiin vain sinulle silkasta halusta antaa. Hetken tai hymyn. Kiinan jälkeen minulla oli ikävä tuntemattomien viattoman kiinnostuneita katseita, ylöspäin liikahtavia suupieliä. Hymy, joka tulee vasta hetken päästä, pienen ajan kanssa, on hymy joka syntyy tunteesta, ei käskystä, päätän. En silti kuvaa niitä. Ei kai kukaan nyt hymyjä kuvaa. Herran jumala sentään. Hullukos olet, kysyisi eräs viisas 33-vuotias.

Otin haikaroista pari kuvaa, varmuuden vuoksi. En ehkä koskaan saa tietää, ovatko ne kauniita vai eivät. Mutta ei se haittaa. Ainakin tiedän, mitä ne kysyvät.

 

Näiden takia. Ei kenenkään muun.