On kai aika.
On ollut vaikea löytää johtolankoja kirjoittamiseen
elämästä, jossa liike tapahtuu vaakatasossa ja eestaas. Bussin, työpaikan, ruokakaupan, jumppatunnin, no joo, baarin ja imurin välillä. Kun meille on kerran opettu, mitä kiinnostavuus ja jännitys tarkoittavat, on vaikea uskaltautua etsimään niitä tapahtumista, jotka eivät muistuta opetettua. En ole enää aikoihin ollut muualla kuin tässä, en kiinassani, en liikkeessä, mutta silti olen halunnut kirjoittaa. Miettinyt talven yli, pysähtyikö ajattelukin siihen paikkaan, jossa osoiteeni muuttuu helpoksi ymmärtää ja minusta tuli jälleen yksiselitteinen. Oliko kaikki sanottava siinä?
Hetken pyrähdyksen jälkeen elämän itseen kohdistama voima tuntuu väistämättä paikallaan pyörittävältä. Hissiltä neljännen ja kolmannen kerroksen välissä. Taakse jääneen muutoksen tarinan tai yhteiskunnallisen vaikuttamisen agendan ulkopuolella on mahdotonta löytää kokemastaan väittämiä, joissa näkisi yhteyksiä asioihin, joita ylipäätään kannattaisi sanoa ääneen. Edes huumorintaju ei jaksaa kantaa tekstiäni sen tosiasian yli, että arki on kovin samantekevää. Viikko on paikka, jossa jokainen teko on olemassa vain itsensä vuoksi eikä sisällä kysymystä saati vastausta mistään ennenkokemattomasta.
Muualla, poissa, kaikki on yksinkertaisempaa. Välitilassa, määrätyssä ihmettelijän roolissa jokainen saa olla naiivi, itsekäs, äänekäs ja vähän tyhmä. Ansaitakseen paikkansa sanojana tutussa on oltava näppärä tai erityinen, se joka hoksaa, twiittaa kuin tuomas tai väkertää tosi kivan meemin, jolle kaikki nauravat älykkäästi. Täällä ei parane liikaa tuumailla. Saa vielä masentuneen maineen.
Kun kaikki tietävät mistä puhut, sanottava muuttuu ja siitä tulee vähemmän houkuttelevaa ulkopuoliselle. Arjesta kirjoittavan on oltava taitava, vähintään nokkela, jopa kirjailija. Mutta vieras paikka, toiseus, riittää selitykseksi kenelle vain. Kaikilla on oikeus matkablogata. Liike antaa jokaiselle tilaa sanoa, ylipäätään mitään.
Sitten Kiinan en ole voinut kirjoittaa asioista, joiden outoutta ihmettelisin, en itsestäni oppimassa erilaisuudesta, minusta, samuudesta uudessa maisemassa. Tutusta, siitä mikä tätä kieltä ymmärtäville on yhteistä, siitä kirjoittaminen tuntuu vaaralliselta. Sanat eivät perustu yksin satunnaisiin havaintoihini vaan kykyyn asettua niiden ulkopuolenkin ulkopuolelle ja ymmärtää oma samankaltaisuuteni kaiken ympäröivän kanssa. Miksi minä kertoisin teille mitään, sillä te tiedätte jo kaiken. Miksi minulla olisi oikeus kirjoittaa?
Se niin outoa onkin. Vapaus niille sanoille, joilla ei ole poliittista vaan henkilökohtaista merkitystä, usein vieläpä ainoastaan kirjoittajalle. Tila, joka nykyisin on jokaisen otettavissa ja yhtälailla, yhä helpommin, jokaisen lukijan hylättävissä.
Miksi ylipäätään haluan yhä kirjoittaa. Sitä kai tässä yritän selittää.
Onko itsekästä vai empaattista uskoa, että joku muu joskus ajatteli, ehkä jopa juuri nyt ajattelee kuten minä? Että joku muukin joskus oli jumissa tavallisessa. Että joku muu joskus halusi ottaa oikeutensa kirjoittaa vain todistaakseen, ettei tarvitse vierautta uskaltaakseen sanoa.
