Shanghai on tänään pelkkää vettä enkä minä osaa olla täällä enää. En ole osannut enää moneen viikkoon. Luennot loppuivat, paperit valmistuivat, ystävät lähtivät. Ajattomuus ja kiire muuttuivat ajaksi, joka oli leikkirahaa, liian pieniä kolikoita turhan suureen laskuun. Kuljin museosta toiseen ja mietin, mitä joskus halusinkaan täällä tehdä. Kuka olla. Miksi. Näin ympärilläni kuvia, joita en koskaan ottanut, metroasemia, joille en sittenkään pysähtynyt. Ihmisiä, jotka eivät tulleet elämääni. Vuoteni, josta tuli paljon mutta niin nopeasti etten huomannut minkään muuttuneen.
Perjantaina kattoterassin alla valopuurona leviävä kaupunki näyttää tutulta. Ihmiset sen päällä voivat olla ketä tahansa heistä täällä, tuo tuossa kuka vain ja sama. Katson rakennusta, jonka punainen teksti oli maamerkkini ensimmäisenä iltana. Seuraan jokirantaa ja löydän paikan, jonne olin silloin matkalla. Aika kutisti tämänkin kaupungin, teki sen ihmisistä toistensa kaltaisia. Ihmettely on taito, jonka eteen on tehtävä töitä. Se katosi muiden tehtävien alle. Aikaan.
Eilen pieni outo joogamies istui selkääni ja käski hengittämään syvään. Sisään ja ulos. Se runttasi rullalle, niin kippuralle, etten ole aiemmin ollut yhtä kaksinkerroin. Mietin, kuinka se joskus kiskoi minua tukasta, läpsi jalkaani suoraksi ja sihisi. Miten se nykyisin tietää, että ymmärän sitä. Ymmärrän ja siksi näen vähemmän. Tanssivatko naiset ikkunan alla sinä iltana, en tiedä.
Ehkä kaksinkerroin on se, miten olen. Tuijotan polviani ja nostan katseeni hetkeksi hengittääkseni ja taipuakseni taas vähän syvemmälle hiljaiseen itseeni. Lopulta, kun olen valmis, nousen ja aloitan alusta.
En oikeastaan tiedä, missä nyt olen. En enää täällä mutta en muuallakaan. Olen ollut toimeton vaikka luulin, etten osaa sitä enää. Tuijottanut ikkunasta näkemättä ja kuunnellut tyhjiä ajatuksiani. Ennen ainoa paikka, missä pystyin siihen oli sellainen, joka liikkui. Linja-auto tai juna, lentokentän odotushalli, lupaus lähdöstä tai paikka vasta melkein perillä. Vain ohikulkumatkalla olen tarpeeksi poissa kaikesta, invalidi toimimaan tehokkaasti koska en ole missään ja siksi kykenevä kerrankin antamaan olla. Tilaa niille ajatuksille, joita ei itsekään kuule.
Kaksi viikkoa olen istunut junan vietävänä. Välitilassa, ainoassa paikassa, jossa osaan olla paikallani. Matkassa.
Täällä tiellä on ollut hiljaista. Ehkä siksi, että jossain vaiheessa maisemasta tuli liian tuttu. Ajatukset eivät enää harhailleet, silmät näkivät vähemmän. Kun olen perillä taas, tulee levottomuus. Se joka muistaa katsoa.
Uskon, että kirjoittaa voi myös ilman Kiinaa. Ehkä jopa säännöllisemmin. Kokeillaan sitä seuraavaksi.
Illalla, Helsingissä, nostan katseeni ja aloitan alusta.
