Jos menin Kiinaan (p.s. Happy 111111 Day!)

Joku, ehkä tunnettekin hänet, sai eilen kuulla tulevansa tänne ensi vuonna.

Ehkä senkin puhelin oli soinut maanantaina kahden tunnin yöunien jälkeen ja joku oli sanonut sille, että se lähtee vuoden päästä Kiinaan. Ehkä sekin oli unohtanut kysyä kaikki olennaiset kysymykset ja tarkistanut puhelutiedoista hetken päästä, että joku puhelu tuntemattomasta numerosta oli oikeasti saapunut. Googlannut numeron, ehkä kahdesti. Odottanut seuraavaan päivään ja nähnyt nimensä listassa. Sitten huutanut kaikille ja lujaa: MÄÄ MEEN KIINAAN!!! Ehkä sekään ei lakkaa huutamasta vuoteen.

Ja ehkä sekin vuoden päästä kävelee rakennustyömaan ohi metrolle, törmää tahalleen teinitytön kauppakassiin ja miettii, että jesta, mitä mää oikein hössötin. Että täähän on vaan Kiina. Ja sitten sille iskee paniikki.

Olin näet istunut koko päivän sisällä kirjoittamassa paperia Pohjois-Koreasta. Tuijottanut seinää ja imuroinut. Nyt olin matkalla näkemään suomalaisia ystäviäni sille kadulle, johon täällä paetaan maailmaa ja mennään leikkimään Eurooppaa. Juodaan ranskalaisia viinejä, italialaisia aperitiivejä ja syödään susia, Euroopan lempiruokaa. Kadulle jossa ei ole Kiinaa sen vertaa kuin unclebensin hapanimeläkastikeessa K-marketin hyllyssä.

Iski paniikki. Täällä mää vaan tuhlaan kaiken minkä sain. Minun pitäisi olla jossain kokemassa jotain aitoa, ottamassa mahdollisuudesta kaikki irti ja Kiinasta vaari. Kuvaamassa niin hienoja valokuvia että silmiin sattuu ja ymmärtämässä miksi on niin kuin on. Keskellä suurta kokemustani, jonka jälkeen mikään ei ole sama ja minä olen eri.

Ja aloin miettiä sitäkin, että kuka hullu nyt Kiinaan lähti kun olisi voinut hakea Amerkkaan. Ja että kannattiko mun just nyt lähteä, kun sitten en enää ikinä voi näillä rahoilla. Ja että mitä mää koko viime vuodenkin puuhasin kun vaan vouhotin lähtemisestä ja nyt vaan täällä hinkkaan väliä koti-koulu-jumppala-kauppa ja ryömin illaksi viltin alle. Että hyvänen aika mitä kaikki taas ajattelee ja rahat pois ja tyttö kotiin. Jos ja jos ja jos ja jos siinä kävellessäni mietin, joka askeleelle uusi jos ja jos ja jos. Kunnes iski paniikki siitä, että eihän tämä passaa koska pitää olla kiitollinen eikä inistä.

Ja sitten aloin miettiä sitä, että pitää kirjoittaa tänne ja että mitä nyt sitten, kun en enää jaksa ihmetellä mitään ja ihmettelen lähinnä sitä, mitä silloin ihmettelin ja että pitäisi äkkiä mennä jonnekin, missä ihmetellä jotain. Ja sitten mietin, että kuinka typerää se kaikki ihmettely oli ja pitäisi tulla järkiinsä ja alkaa käyttäytyä vähän hillitymmin eikä olla koko ajan vaan niin kauhean niin tai älyttömän näin kuin mikäkin hissi ja sitten vielä kertoa se kaikille.

Sitten tuli vielä matkalla äitiä ikävä, kun etsin villasukkia vaatekaupasta. Pari vuotta sitten sain siltä joululahjaksi kahdet reisiin saakka ulottuvat villasukat. Mustat ja siniset. En kuitenkaan koskaan pitänyt niitä koska ne olivat epäkäytönnölliset (sori äiti) mutta en pitkään aikaan pystynyt myymään niitä kirpputorilla koska koin velvollisuudekseni pitää niistä. En voinut myydä kaikkia äidin ajatuksia, sitä kun se ajatteli niitä ostaessa, että pitäisin niistä. Tavallaan pidinkin mutta niin, ne nyt oli hieman epäkäytönnölliset (sori äiti). Ja sitä sitten melkein itkin ruotsalaisen ketjukaupan sukkaosastolla Shanghain pohjoisosassa ja törmäilin tahallani kauppakasseihin.

Siinä panikoidessa ja itkiessä en tainnut huomata, että siinähän sitä ihmeteltävää oli. Arkipäivässä ja paniikissa, siinä että se tulee kaikkialle. Siinä että pää on siitä outo laite, ettei se osaa koskaan haluta sitä mitä on. Että sain Kiinani ja nyt mietin, oliko siinäkään sitten mitään järkeä. Että silloin saatoin hyppiä ilosta seinille, kun muutos oli vasta lupaus, mutta nyt kun se on tässä, en luota itseeni, että osaisin tehdä sen oikein. Siksi samalla kun joka päivä mietin kuinka mahtavaa on olla täällä, mietin, että ei ole tarpeeksi mahtavaa koska joku mahtavan mittauslaitokselta tulee huomenna tikun kanssa ja toteaa, että epäonnistuin. Että sillälailla.

Joku kirjoitti joskus gradustani, että sen kirjoittaja on omituinen jossittelija, jossa voisi olla potentiaalia, jos se lakkaisi jossittelemasta. Mietin taas, että se osui oikeampaan kuin tiesikään. Olin yhden metromatkan ja parin korttelin aikana kyseenalaistanut kaiken, mikä on tehnyt viime vuodesta yhden parhaista ikinä, surrut etten ole käyttänyt oikein aikaa, joka on vielä edessä ja itkenyt (melkein) koska en pysytynyt myymään villasukkia kirpputorilla.

Tajusin että marraskuu tulee kai tännekin, ilmaan ja päihin ja että olin kamalan onnellinen kaikkien niiden puolesta, jotka saivat sen puhelun, mahdollisuuden lähteä ja onnistua. Että olen kamalan onnellinen omasta puolestani aina silloin, kun olen järjissäni ja että lähtöäni on vielä jäljellä. Että viime vuoden olin ehkä vähän seinillä ja kiinakiinakiina mutta ai että se oli kivaa ja kun marraskuu on ohi alan taas hössöttää koska hillitty voi olla joskus myöhemmin.

Oikeesti, hyvin menee äiti! En itke enää. Lisään tähän vähän ihmeteltävää:

rokkibändi

chili

festivaali

kala

hyvä ruoka

laitos

Zhu

Sitä voin sitten tähän lopuksi vielä vähän ihmetellä, että 11.11. täällä oli yksittäisten ihmisten päivä. Sinkkujen päivä siis, kai. Kuulin jälkeen päin, että silloin nettikaupoista sai alennusta. Kai se on sitten yksittäisen ihmisen tapa rakastaa. Ja yhteiskunnan tapa rakastaa yksittäistä ihmistä. Opin myös, että Kiinassa ei saa antaa lahjaksi kenkiä, kelloa, päärynöitä eikä sateenvarjoa. Ne tarkoittavat, että haluat eroon saajasta. Tai odotat hänen kuolemaansa. Sama asia tavallaan.

Lisäksi luin artikkelin (kiitos Sisko), että Kiinassa ihmiset, jotka ovat ammatiltaan toimittajat ovat kaikkein yksinäisimpiä. "It’s even more difficult for those in TV news because they have to work late. (---) Moreover, some media workers have little time for a social life (---) A lot of media workers prefer to live in a cyber world. "

Mutta lohduttavaa oli, että journalistin huumorintaju ei tästä yksinäisyydestä kärsi: "Now they have another reason to poke fun at themselves: being single."

Harmittaa kyllä, että en viettänyt 1111-päivää kunnolla (alunperin se muuten oli 111111-päivä sillä sen vietto aloitettiin kaksi vuotta sitten). Olin seurassa enkä shoppaillut. Toisaalta, enhän ole täällä ammatissani, joten saan ehkä anteeksi. Ensi vuonna sitten. Ostan itselleni alennuspäärynän ja vitsailen kustannuksellani.

Mutta huomenna menen Koreaan, jos muistan ja lupaan ensi kerralla kirjoittaa jotain hilpeämpää ja tosi mahtavia kokemuksia Kiinasta eikä mun päästä.

P.S. Saa lähettää villasukkia, nilkkapituisia.

点

Kiinassa aikaa tarkoittavassa kirjoitusmerkissä on pari viivaa, laatikko ja laatikon alla neljä pistettä. Nyrjähtäneet viisarit ja jalat, ajattelin kun opettelin muistamaan sitä. Eilen tunnilla joku muu näytti ajatelleen samaa. “Because time is running away”, sanoi takarivin äänekäs poika, tai mies, mikä se nyt on kun on puolivälissä kahta- ja kolmeakymmentä. Kun aika ei vielä karkaile niin nopeaa.

En usein ole hänen kanssaan samaa mieltä, mutta tuolloin olin. Jonnekin se juoksee. Katoaa täällä vielä nopeammin kuin kotona, hukkuu metroon, ruokakaupan hyllyjen väliin, putkimiehen odotteluun. Ehkä sitä ei vaan riitä kaikille yhtä paljon, liikaa jakajia, tiedättehän. Mitään ei ehdi, aina on sata asiaa listalla, nukkua ei jouda, kaikki kestää, ruokaakin pitäisi laittaa ja kääk, taas pitää mennä ja läksytkin on tekemättä.

Tuntuu kuin olisin hengittänyt nämä pari kuukautta sisään nielemättä ja purematta. Joku sanoo mennäänkö jonnekin, minä sanon mennään. Siellä joku kysyy, mennäänkö huomenna jonnekin. Sanon mennään. Yhtäkkiä huomaan seisovani karhupuvussa hississä, baarissa tuijottamassa tyttöä, jolla on Minni-hiiren pää ja uimapuku. Harmaantunutta liikemiestä, joka tuijottaa Minni-hiiren perää. Kiipeäväni vuorelle tuhansien kiinalaisten kanssa, tilaavani iltapukua kiiltävästä kankaasta. Istuvani kotisohvalla aamuseitsemältä laulamassa Bon Jovia brasilialais-kiinalaisen uuden ystäväni kanssa. Hän sanoo olevansa vanha sielu, tuo poika tai mies, tai mikä se nyt on kun on puolivälissä kahta- ja kolmeakymmentä. Kun vielä voi sanoa olevansa vanha vain sielultaan.

Ikä, aika, kiire, syksy, talvi. Toisaalta kaikki tarkoittaa täällä jotain muuta kuin siellä. Täällä tarkoittaa muuta kuin siellä. Minulle nyt vähintään. Väliaika, sanoisin. Siellä tuli talviaika, mutta täällä on vielä melkein kesä, marraskuussa, ihmettelevät nekin, jotka tietävät muita vuosia. Minä en edes ihmettele, otan yhä melkein kaiken annettuna. Minni-hiiret, kesän, professori Zhun tarinat.

Tänään puhuimme kulttuurivallankumouksesta. ”That time Mao screwed up good”, hän sanoo ja hörppää teetään. Se oli kaikkien kamppanjoiden äiti, aika jolloin professori Zhukin hakkasi opettajiaan. Kunnes aika kasvatti hänestä ajattelijan. Minustakin hiljalleen. Hylkään Naughty Disney -juhlat ja ostan lipun jonnekin, minne menisin sielläkin, omassa elämässäni. Väitän tunnilla vastaan, muistan että minullakin on mielipiteitä. Löydän jonkun joka nauraa kanssani ääneen, kun muut ovat hiljaa. Sanon ei kiitos, kun joku kysyy mennäänkö huomenna jonnekin. On muutakin tekemistä.

Kun ei vielä tiedä mitä on tarjolla, toimii suodattamatta. Valitsee sen mikä eteen sattuu, nyökkää hiljaa ja huomaa vasta jälkeenpäin, että ajatteli jotain. Oppii lopulta, että jossain on vaihtoehto. Vuosi alkaa tuntua hetkeltä ikuisuuden sijaan, ehkä siksikin mitä kotona tapahtuu. Neljäkymmentä sieltä, seitsemänkymmentä täältä, ohjelma tuolta ja pari lehteä siinä samassa. Kaikki se mitä osaan, jopa kokonainen kappale historiaa. Talvi on tulossa, monella tapaa. Kun aloitin journalistiikan opiskelun tutorimme sanoi, että meille tulee aina riittämään töitä. Kunpa voisin palata siihen hetkeen nauramaan. Muualle palaaminen ei sen sijaan naurata yhtään.

Harjottelin eilen oikella kädellä kirjoitusmerkkejä ja tsättäsin vasemmalla niille, jotka ovat kotona näkemässä, kun aika loppuu. Päätimme pitää skype-palaverin otsikolla ”Mikä minusta tulee isona?". Sitten joskus kun on aikaa. Join viiniä pöydän ääressä, punaista tietenkin. Veera istui sohvalla. Kaikkialla lojui kiinan kirjoja, punaisia tietenkin, papereita täynnä pakenevaa aikaa.

”Tsiitsintsöö? Hei, mää tiiän tän! Oota, mää teen sen!!” Piirsin laatikon, väliviivan, koukun, vinojutun, helpon jutun koukulla ja lopuksi tsöön. Polkupyörä oli valmis.

”Just. Mulla ei kyllä oo mitään käsitystä tsiitsintsööstä.” No, pyörät nyt on aina olleet mun juttu. Niillä voi ajaa aikaa takaa.

Aika juoksee myös professori Zhun luennoilla, vallankumouksesta toiseen. Eilen puoli viideltä iltapäivällä Mao lopulta kuoli. Sydän särkyneenä, Zhu sanoo aina. Kuuleman mukaan hän kysyi viimeiseksi ”vieläkö on toivoa?”.

En väittänyt vastaan. Otin sen annettuna. Toivoa on aina kun on aikaa. Maolla ei enää ollut, mutta se olikin ehtinyt jo vaikka mitä.

(To do -listalla: maksa vuokra, osta vettä, tee kotitentti, valitse aihe esseelle, käy avioliittomarkkinoilla, valokuvaa, keksi itsellesi ammatti. Mutta nyt pitää mennä, oman elämän juttuja. Valitsin ihan itse.)

Varpusnaamakampanja ja psykoloogikon ongelma

Syksy tuli viime maanantaina. Herään aamuihin kurkkukipuisena koska ikkuna vuotaa. Mietin että tarvitsen yökaulaliinan ja tapan pari kärpäistä seinään. Ne ovat vallanneet alakerran vessan, etsivät lämpöä, luulen. Sellaisia pieniä ja hidasliikkeisiä. Viemärikärpäsiä, Veera sanoo. Ehkä vaan sanoakseen jotain. Pyyhin raadot seinästä, oli mitä oli, lähden kouluun.

Vedän luokassa verhot ikkunan eteen, se vuotaa. Professori Zhu kertoo meille taas perunoista. Niistä Mao rakensi Kiinan, koska muuta ei ollut tarjolla."No intrustries, no nothing, just potatoes. Lots and lots of potatoes." Olemme päässeet vallankumouksen jälkeisiin vuosiin. Perunavallankumouksen, tietenkin.

Ulkona tuulee välillä niin, että tuhannet pyörät kampuksella ovat aamupäivän luentojen aikana kietoutuneet yhdeksi selvittämättömäksi ketjuksi. Hiukset sokaisee, vaikka Veera leikkasi ne lyhyemmiksi, tekee mieli kiljahdella. Koko ajan on kiire, lukea ja tajuta, pysyä matkassa. Yrittää muistaa että turhautuminen ei kannata, se ei lisää aikaa vaan kadottaa sitä. Tehdä listoja, unohtaa ne ja ajatella vain sitä, mikä on juuri siinä. Yksi artikkeli, kaksikymmentä kirjoitusmerkkiä, tunti supermarketissa ymmärtämässä, miten Kiina ostaa ruokaa. Toinen torilla ymmärtämässä miten toinen puoli Kiinasta ostaa ruokaa. Ehkä vain puoli tuntia, jos kellekään ei kerrota. Ostaa ruokaa, ymmärtää miksi NATO on. Kertoa siitä muille. Onnistua, tuntea että epäonnistuu, saada itsensä ymmärtämään ettei epäonnistunut, onnistua siinä. Juosta, nukkua. Herätä, tappaa kärpäsiä.

Taifuunissa satoi kolme päivää. Oli flunssa ja märät jalat. Kaisalta Flowta varten saatu kertakäyttösadetakki, jonka olin heittänyt matkalaukkuun kodintyhjennysahdareissa, kun en muutakaan paikkaa keksinyt. Kuivaa ei ollut. Ensimmäisenä poutapäivänä lähdin ostamaan kumisaappaita. "Halpa hinta", myyjä sanoi notkealla suomella kysyttyään, mistä olen kotoisin. Luulen, että se silti sai multa ylihinnan. Samapa tuo, ainakin jalat pysyvät kuivana. "Are you sure?" ainoa kiinalainen ystäväni kysyi, kun kerroin käyneeni feikkimarketilla. Feikkikumppareissa on kuulemma usein reikiä. Feikkireikiä.

Vielä viime viikonloppuna oli kesä. Istuin Fudanin nurmikolla yrittämässä ymmärtää, miksi sotia on. Oli vähän kiire. Nuori poika lähestyi minua kirja kädessään, istuutui alas viereeni, hymyili toiveikkaasti. "Can you explain me why Macbeth killed him?" Katsoin sitä hämmentyneenä. Se vaikutti vilpittömästi uskovan, että kellä tahansa lännestä tulleen näköisellä pitäisi olla Shakespeare-tulkinta kielen päällä valmiina minä tahansa lauantai-iltapäivänä.

Minulla ei ollut. Yritin näyttää kiireiseltä, olinhan keskellä Kylmää sotaa, myös omaani. "But I have heard that all of you have these two books at home, this and the Bible." Sillä oli kädessään Shakespearen kootut. "Well, I don't." Se näytti yhä hämmentyneemmältä. "But you are a Christian?" Kielsin, jo kolmatta kertaa. Tuijotin sen hammasrautoja, kun se hymyili hermostuneesti: "But you do believe in God?"

Mietin kuinka se oli ehkä taas niitä kommunikaatiohetkiä, jonka jälkeen ymmärsimme toinen toisiamme vähemmän kuin ennen sen alkamista. Ja sitä, että pitäisi lukea enemmän Shakespearea. Varmuuden vuoksi.

Sitä minä olen tässä myös yrittänyt, sitä ymmärtämistä, yhä edelleen. Itseni ja näiden, itseni näiden joukossa. Katselen opettajan käskystä, miten mies ostaa munia ja mietin lukemaani, kuinka joskus 90-luvulla monet kiinalaiset kantoivat torilla omaa vakaa mukana koska eivät luottaneet myyjään. Luomu ei ole luomua vaan se osa sadosta, joka on pientä ja rupista, koska luomuhan on pientä ja rupista joten syy -> seuraus voi ihan hyvin olla seuraus -> syy.

Metrojonossa kaikki menevät seisomaan eteeni. Auto meinaa taas ajaa päälle. Mietin paukautanko pukuhuoneen kaapin edessä seisovan naisen päähän koska se ei väistä vaikka köhin ja kiemurtelen tavaroitani kaapista, mutisen jotain anteeksimaista kiinaksi. Luen realistista IR-teoriaa esitelmääni varten ja mietin, että täällä moni elää juuri siinä maailmassa. Epäilee muita, puolustaa omaansa. Peruna vastaan peruna, elä tai tule syödyksi.

Pääni hieman hajoaa, koska haluaisin ymmärtää mutta en kovin usein pysty. Sitten se hajoaa lisää koska en ymmärrä, miksi en ymmärrä koska enhän halua olla sellainen, joka ei ymmärrä muita. Yli miljardi rationalistia vastaan yksi psykoloogikko. Sanon jollekin, että kaikki on muuten kyllä tosi jees, mutta tässä maassa ei ole logiikkaa. "Et sinä niin voi väittää. Se ei vain ole samaa logikkaa, johon sinä olet tottunut", minulle vastataan. Kiirehdin sanomaan, etten tietenkään ajattele, että loogiikattomuus välttämättä on ongelma, myös logiikka voi olla. Sitten luen jostain: "Despite an intense and ongoing interest in philosophy, China never developed a system of logic. The very name in use today is borrowed from the West." Olen hieman helpottunut. Annan miellelläni lisääkin lainaan, jos tahdotte.

Se itsensä ymmärtäminen onkin sitten hankalampi juttu. Rasismi minua kohtaan. Sen hyväksyminen, ettei ole koko ajan supervau ja kipeen fiksu ja syö pelkkiä omenoita, koska ruuanlaitto vie aikaa elämältä. Tällä viikolla ahdistuin hetkeksi, koska minun piti kertoa tohtoriopiskelijoille, miksi realismi ei toimi. Änkytin sanassa institutionalist, puhuin EU:sta vähän mitä sattuu. Makasin tunnin jälkeen sängyssä syömässä suklaata ja mietin sitä, kun sanoin kerran radiossa laiskaskosti. Kolme kertaa. En kuollut silloinkaan. Tyhmä on se, joka ei uskalla olla vähän tyhmä. Nousin, tapoin pari kärpästä. Juoksin minua karkuun. 

"Did you know sparrows can not fly so long?" Professori Zhu kysyy. Hän kertoo tänään kampanjoista. Neljä tuholaista -kampajassa oli tarkoitus päästä eroon varpusista. "Even the children were banging the kettles on the roof tops. So the sparrows didn't have any place to land and rest so they just dropped dead." Nauran vaikka ei pitäisi, seurasi nälänhätä.

Mutta Aino kysyi tsätissä päivää aiemmin, miten varpunen eroaa ankasta. Selvisi että varpusella on suu auki selfiessä, ankalla ei. Aasiassa leviää nyt sparrow face -ilmiö.

"You have to remember that these campaigns were not like a presidential campaigns in the States where campaign just ended one day and everybody went home. They went on and on, never ending."

Varokaa varpusnaamat, perunat tulee. P.S. Tappakaa myös kärpäset.

Katso mitä maisemaa

On syyskuun viimeinen päivä, ilta jo. Minä ja Kiinan historia taistelemme kahvilan terassilla laskevaa pimeyttä vastaan. Yksi luku loppuun ennen vapaata viikkoa. Keskittyminen herpaantuu, wechat huutaa, joku kutsuu jonnekin. Kieltäydyn ja tihrustan viimeisen kappaleen:

"Lokakuun ensimmäisenä päivänä vuonna 1949 Mao Zedong ajoi pitkin Pekingin katuja amerikkalaisella jeepillä ja julisti Kiinan kansantasavallan perustetuksi. Taivaan mandaatti oli siirtynyt Kiinan kommunistiselle puolueelle." Suljen kirjan. 

Seuravana aamuna, lokakuun ensimmäisenä päivänä 64 vuotta Maoa myöhemmin istun bussin takapenkillä parin tunnin ajomatkan päässä Shanghaista ja tuijotan tien varteen pissaavia kiinalaisia. Liikenne seisoo kahdella kaistalla koska jollekin tuli hätä. Ehkä seuraavakin päätti pysähtyä, viidennellä ei enää ollut vaihtoehtoa. Nyt edessämme ei näy liikkuvaa autoa. Kuusi tuntia venyy kahdeksaksi. Toivon että mies alhaalla etsisi edes puun.

Ehkä logiikka on joku muu kuin itsekkyys, ehkä olematon, mutta tämä, hätä, on järkevin selitys, jonka keksimme. Pissarivi ojassa. Kultainen viikko. Tässä sitä ollaan.

Kaikki sanoivat, että kansallisviikolla ei kannata lähteä minnekään ellei ole pakko. Koko Kiina matkustaa ja kun 1,3 miljardia ihmistä matkustaa, kannattaa pysyä paikoillaan. Olin ajattellut opiskella ja nähdä ehkä lisää tätä kaupunkia. Levätä ja vähän juhliakin.

Mutta sitten Emma kertoi lähtevänsä vuorille ja kuulin sanovani, kuinka mukava olisi lähteä mukaan. ”I know it's going to be crowded, but still.” Raitista ilmaa ja maisemia. Maaseutua ja sitä oikeampaa Kiinaa. Rural China, tiedättehän.

On ensimmäinen kylmä aamu. Kello ei ole soinut 4.50 sitten toukokuun. En tiedä olenko täysin hereillä, syön snickersiä aamupalaksi ja yritän päättää. Kaikkialla on keltaisia lippalakkeja, tai punaisia lippalakkeja. Keppejä ja huutoa. Kello on seitsemän aamulla ja me jonotamme vuorelle. Raitista ilmaa ja maisemia, mietin ja tuijotan naista, joka tuijottaa minua. Eksoottisia maisemia molemmille.

Kaikki osat minusta koskevat toista ihmistä, enkä tiedä koskevatko jalkani enää maahan. Jono, tai pikemminkin massa joka voisi olla jono jos jono olisi asia, johon täällä uskotaan ei liiku mutta joku liikkuu koko ajan ohitseni. Nostaa matkalla minut aina sentin ylemmäksi ja vääntää ruumistani rullalle. Mulkoilen enkä muuta voi vaikka kaikkeni yritän. 

Haukkaan snickersiä ja mietin ensimmäistä Kiina-kokemustani juna-asemalla muutama vuosi sitten, kuinka yritimme olla kohteliaita ja jonottaa. Sitten Aino nosti kyynärpäänsä massan päiden korkeudelle ja hankki meille liput. Nyt edes voima ja pituus eivät auta, pitää olla tahtoa ja taitoa.

Vieressäni seisova poika yltää ehkä korkeintaan vyötärööni eikä näytä olevan moksiskaan. Juttelee isälleen, nauraa. Minun 17,6 ihmistä neliökilometrillä -hermojani nipistelee, katson Emmaa, ruotsalaista joka ymmärtää. Saan sentää pyöritellä silmiäni jollekin. Kun en muutakaan voi. 

Ihmiskasa vyöryy iloisesti huudahtaen eteenpäin aina, kun jossain mutkan takana näkymätömissä vartijat avaavat portit. ”At least they are happy”, Emma sanoo. Aikaa perheen kanssa, siitä tässäkin juhlassa on kysymys. Tehdään asioita yhdessä. Kirjaimellisesti.

Aamu lämpenee. Poliisi hajottaa massan kahteen, livahdan viimeisenä köyden ali paremmalle puolelle. Alan jo oppia.

En tiedä sitä vielä, mutta tämä yhä painostavammaksi käyvä massa on vasta jono portille, jonka takana on jono putkeen, joka johtaa jonolle, jossa jonotetaan ovelle jonka takana on jono bussille. Bussi vie ylös portille, jossa jonotetaan lippuluukulle ja sen jälkeen portille. Kun olen vihdoin kaikkien esteiden vuoren puolella, on kulunut viisi tuntia siitä kun aloitin tunnin bussimatkan kohti määränpäätäni. Edessä on enää yksi este, vuori. Tai niin luulin.

 

Vyöryessäni massan mukana ensimmäisen portin sillä puolen olin vähällä luovuttaa. ”Se on aika iso vuori”, Emma sanoi kun tuskastelin ihmismassaa. But still. Ensimmäisellä portaalla ymmärrän: se oli myös aika iso määrä ihmisiä. 

En ole koskaan kiivennyt jonossa vuorelle. En ole koskaan nähnyt, kun nuoret naiset kiipeävät korkokengissä vuorelle. En ole koskaan nähnyt, kun perheenäiti kantaa lastaan ja villakoiraansa ylös vuorelle. En ole koskaan nähnyt, kun pieni sitkeä mummo kapuaa ylös vuorelle ja väistää kun vähemmän sitkeää mies nytkyy kantotuolissa kohti huippua. En ole koskaan nähnyt niin paljon ihmisiä kiipeämässä vuorelle. En ole koskaan ollut näkemättä vuorta ihmisiltä. Sillä jos kysytte maisemista, en osaa sanoa juuri mitään. Ihan hienoja ne oli. Mutta kaikki se mikä raastoi, hämmästytti ja nauratti oli paljon, paljon enemmän.

Päädyttyäni kymmeniin valokuviin, tiputtuani melkein portailta koska joku tunki vaelluskeppinsä jalkoihini (tai lähes kompastuttuani hermostuksissani vaelluskeppiin yrittäessäni ohittaa kikattavia teinejä) ymmärsin taas kerran etsiväni väärää kokemusta. Älä oleta, ota se mikä tulee. Mene vuoren luo. 

Katso hitaasti ylös kiikkuvia perheitä muovikasseineen, termospulloineen, nuudelivarastoineen. Teinejä 90-luvun jättimakuupusseineen, nuoria pareja kaupasta juuri haettuine vaelluskenkineen. Pyhämekkoja, kamerakokoelmia, koiria. Kolmevuotiaita jotka kiipeävät kolme tuntia kohti huippua. Ohi virtaavaa loppumatonta letkaa, joka ei ole luonto mutta ihminen. Tahto tehdä ja nähdä, kuten minullakin. He näkivät vuoren, minä heidät, ehkä lopulta saimme yhtä paljon.

Taifuunissa ei välttämättä ole tuulista mutta siellä on märkää. Ja silti tiedät olleesi taifuunissa. Kokemus, rural China, jotain aitoa. Mitä se lieneekään, harvoin sitä mitä odotat.

Toivuttuani vuoresta ja Emma kuumista lähteistään, opiskeltuamme päivän kaupungissa jossain siellä kävimme kolmantena päivänä eräässä kylässä, siellä maaseudulla. Pakenimme massoja sivukujille, kurkin ovista joiden takana lapset katsoivat Sponge Bobia, tädit minua. Mies myi antiikkia kaupassa lintunsa kanssa. Kello tikitti, aika oli jäänyt jonnekin 64 vuoden välille.  

Eräässä kaupassa mies kaupassa myi tulitikkuaskeja. Niiden kansiin oli liimattu tunnettuja sankareita ja muitakin, no, miehiä. Batman, Supermies, Mao, Obama, Osama ja Hitler. Kaupassa ei saanut ottaa kuvia. ”Tell me when he's not looking.” Sitten ostin kolme tyhmää miestä.

Ai niin. Eräs saksalainen tuttavani vei Mozart-kuulia lahjaksi kiinalaiseen perheeseen. ”Onko se Hitler?” Ei, ei se ollut. Niin niin, totta, emme mekään opiskelleet Kiinan historiaa kovin tarkoin. But still.

A change is gonna come

Olin perjantaina menossa kampukselle asuntolaan juomaan viiniä ennen juhlia. Ajoin tien oikeaa laitaa, kuten lähes kuka tahansa aika monessa paikassa kasvanut polkupyöräilijä ajaisi. Setä ajoi vastaan, samassa laidassa. Ei siinä sinänsä mitään outoa ollut, täällä kun saa oikeastaan ajaa missä vaan. Koska vaan, kuinka vaan. Väistää miltä puolelta tahansa. Yleensä olla väistämättä. Töötätä jalankulkijoille, jotka ylittävät kadun valon ollessa vihreä ja ajaa päälle, jos ne ei väistä. Yleensä ne väistää. Täällä liikenne on varsin darwinistista, isoimmat ja nopeimmat määrää, pienet pärjää älyllä.

Mutta sinä iltana, hedelmäkojun edessä me olemme sedän kanssa samaa lajia. Pyörä vastaan pyörä. Järki vastaan tunne. Länsi vastaan itä. Lähestyn setää, setä minua. Odotan että hän väistäisi, lähinnä siksi koska omalla oikeallani ei ole tilaa ja haluan tietää onko sitä sääntöä olemassa edes aavistuksena, mutta toisaalta siksi, että minut valtaa suunnaton voitonhimo. Jos kerran nuokin niin minäkin. Se on pukkitappelu nyt, setä! (Manittakoon, että minulla ja Kiinalla oli takana hieman hankala viikko. Oli kovin kolonialistinen olo.)

Mutta setä liikkuu kuitenkin ainoastaan eteenpäin. Tujottaa minua epäluuloisena, ärtyneenä. Päätän pitää pääni. Ajattelen kuinka ala-asteella kuljimme koulun käytävää rivissä huutaen "ei väistetä!" ja hengitän syvään. Täältä tullaan setä! Muutos on väistämätön!

Kiinan historiaa ja mentaliteettia määrittää vahvasti usko siihen, että täällä on kaikki mitä tarvitaan. Muutos on pahasta. Selityksiä on monia, sanoo meditoiva professori perjantai-iltapäivän luennolla. Muun muassa uskonto, hän kertoi ja pilkkasi siinä samalla hieman Teekutsu-liikettä. "Kun olin Yhdysvalloissa, kaikki kyselivät, olenko pelastettu. Mitä se muka tarkoittaa? Ei minulla ole mitään hätää, ei minua tarvitse pelastaa."

Kiinassa elämä on tässä ja nyt, ja jos se on hyvä se riittää, hän selittää. Ei ole mitään suurempaa. "Euroopassa laskettiin enkeleitä ja tavoiteltiin korkeamman hyväksyntää, täällä kannettiin vettä kaivosta ja laskettiin lehmiä."

Pidän professori Zhusta. Paljon. Hän sanoi kerran "fuck you". Kaikki muutkin pitävät hänestä, paitsi ehkä se japanilainen poika ja tyttö Keskilännestä. Luulemme tosin, että hän on kaksoisagentti. Tai sitten poliisi tulee joku päivä ja vie hänet pois. Se olisi surullista.

"In west is all about change", lukee harakanvarpailla muistiinpanoissani. Change on alleviivattu. A change is gonna come, setä! Se tuijottaa sinua silmiin juuri nyt. Mutta setä ei luovuta, setä uskoo pysyvyyteen, siihen polkuun jota kulkee, siihen että Kiina voittaa lopulta barbaarit.

Kaikki sanovat, että täällä sulautuminen on mahdottomampaa kuin monessa muussa paikassa, että vaikka oppisin tavat ja kielen, tulen aina olemaan joku muu. Vaikka pyöräilisin pelotta päin punaisia, vastaantulevien kaistaa ja kieltäytyisin kuuntelemasta korvissani soivia tööttäyksiä, setä ei silti väistäisi.

Siinä on yhtä aikaa jotain kiehtovaa, jotain pelottavaa ja jotain todella raivostuttavaa. Tällä viikolla, liikenteessä, kirjastossa, kaupassa olen halunnut muuttaa lähes kaiken. Järjestää jonot suoriksi, opettaa kansakunnalle logiikkaa, käskeä OLEMAAN HILJAA, väistämään oikealle, seisomaan vähän kauempana ja puhumaan jotain ymmärrettävää kieltä tai lähinnä edes kieltä, jota on mahdollista oppia. Ollut rantaan ajautunut haaksirikkoinen, joka haluaisi olla sotalaivasto.

Kuinka kukaan voi yhtä aikaa ryntäillä ja olla hidas!! Voitteko opetella tavoille!!!! Veera on kirjoittanut CV:tään tällä viikollla ja ajattelin hieman korjata omaani: "Olen oma-aloitteinen, ahkera enkä tule hyvin toimeen erilaisten ihmisten kanssa."

Meinattuani heittää tietokoneeni seinään kirjastossa, jossa hakukone puhuu ainoastaan kiinaa, ostin leipää ja juustoa ja linnoittauduin illaksi sohvalle katsomaan Downton Abbeyä. Rauhotuin, kävin voittamassa pari paikallista bodaria juoksumatolla, laskin enkelini ja annoin itselleni anteeksi. I hate China -päivät kuuluvat asiaan. Se on osa prosessia, ei sitä jossa sulaudun osaksi keskeistä valtakuntaa, koska se on mahdotonta, mutta sitä toista, jossa kasvatan hermojani muutaman sentin, hyväksyn että kaikkialle ei voi päästä nopeasti ja jos massa on minua vastaan, saatan olla väärässä. Elän tässä ja nyt, lasken lehmäni, kannan vettä kaivosta ja yritän muuttaa vain sitä minkä voin, eli itseäni ja CV:täni.

Sitä iltana kadulla ei syttynyt kolmatta maailmansotaa. Setä ja minä jouduimme lopulta molemmat pysähtymään, laskemaan jalkamme maahan. Hän katsoi minua, tuhahti. Katsoin häntä, tuhahdin. En muista kummalta puolelta jatkoin matkaani.

Mutta tulen taas toimeen erilaisten ihmisten kanssa. Tasapeli.

Ja kuka sanoi, että kiinalaiset eivät halua muuttaa mitään, katsokaapa tätä kuvaa:

kilpailevia näkemyksiä (yllä ja alla)

voitin Espanjan

lounas. myöhässä Zhun luennolta.

after setä

meat packing district

Tsum Pam Puu ja hikarin kuolema

Fudan: valoa tunnelin päässä

Kamalaa. Olen ehkä jättänyt pääni vuoteen 2008.

Sitä olen tässä nyt miettinyt viikon, muun muassa. Ja sitä kuka oli Tsum Pam Puu.

Olen joutunut paikoiltani. Tiedän nyt, että tämä syksy koituu hikarin kuolemaksi. Tuijotan luennoilla suu auki, kun muut pudottelevat yksityiskohtaisia käänteitä Kiinan historiasta, nimiä, vuosilukuja, tapahtumia, selityksiä. Tuhahtelen muiden mukana, jos luennoitsija sanoo jotain joka selvästi on hauskaa, jos olisi lukenut kolme vuotta kiinaismia. Kuten kaikki muut tuntuvat tehneen, ja ovatkin. Olen yksi niistä oudoista, hämmentyneistä tuppisuista, jonka aiempi tutkinto on jotain muuta, jotain turhaa. Jotain humanismisoopaa.

Suljen suuni, etteivät ne huomaisi. Pelkään että silmistäni näkee, että feikkaan. Sen kuinka kauhuissani olen, koska en osaa olla tyhmä.  

Kuinka kauhuissani olen koska tajuan hiljalleen, miten vähän tiedän Kiinasta. Siitä miksi se on, miten se on, miksi se on miten se on. Miten se näkee itsensä. Ulkopuolen suhteessa sisäpuoleen. Tulevaisuuden, keskiluokan, menneisyyden. Siitä mitä tapahtui vuonna se ja se tai tämä ja tuo. Kuka oli Tsum Pam Puu tai joku muu suuri mies historiassa, joka ilmestyy muistiinpanoihini, kun yritän kirjottaa nimiä korvakuulolta. En osaa sitä roolia, ahdistun. Tunnen itseni pieneksi ja typeräksi. Ja yhä pienemmäksi ja typerämmäksi koska tunnen niin. Että tyhmyys on väärin.

"Mutta ajattele, kuinka paljon viisaampi olet vuoden päästä", pallukka lohdutti kun kärvistelin asiaa, tietenkin kesken luennon, pöydän alta. Niin. Pitäisi osata olla tyytyväinen siihen, että voin oppia tänä vuonna niin paljon sen sijaan, että yrittäisin päteä. Mihin se mitään veisi. Kai se tässä iässä jo pitäisi tietää, että mokaamalla oppii. Ettei se riko. Että tyhmyys on oikein.

Ehkä tänä syksynä opin vähintään sen. Kuinka tappaa hikari sisältäsi.

Sitten on vielä se kaamea voikumpa, joka vaanii koko ajan nurkan takana. Voikumpa olisin lukenut kansainvälistä politiikkaa, historiaa. Kiinaa. Jotain politiikkaa. Jotain kieltä. Jotain mikä tapahtui. Sen sijaan tuijottelin tekstiä ja kuvia ja mietin, mitä siinä on, miksi siinä on vai onko siinä sitä lainkaan. Onhan sekin nyt varsin hyödyllistä tietoa maailmanrauhan kannalta. Ja humanismin.

Silloin kun en tunne itseäni tyhmäksi ja istu kotona tuijottelemassa kirjankansia koska en tiedä mistä aloittaa, olen muun muassa käynyt pyöräostoksilla ja valokuvanäyttelyssä piileskelemässä uteliasta pappaa, joka yritti ottaa musta kuvaa. Jättiläinen taidenäyttelyssä. Norsu posliinikaupassa. Melkein sama kai sen mielestä. Ihan hyviä kuvia. Toivottavasti myös papan kamerassa. Mietin tältäkö kaikista kuvaamistani sedistä ja tädeistä tuntuu. Anteeksi papat, lupaan etten jahtaa enää.

Viime yönä näin unta, jossa melkein myin Penan koska ostin itselleni sähkömopon. Oikeasti uusi pyöräni on ihan tavallinen pyörä, iso ja musta, tukevaa tekoa. Pena Li. Nimetty Suvisaaristossa kesän viimeisinä päivinä, toiveikkaasti etukäteen. Hieno hetki, hieno pyörä.

Mutta Pena, älä pelkää, en unohda sua. Tulin unessa katumapäälle ja ostin sen itselleni takaisin. Ehkä mulla on vaan joku vaihe. Muuttumiskipuja. Söin äsken tummaa leipää ja juustoa. Ehkä se helpottaa.

Kesä kai jatkuu. Perjantaina iltapäivällä jostain tästä kuumuudesta nousi maailmanlopun ukkonen. Istuimme luennolla.  Ulkona räjähteli, puhuttiin ydinsodasta, Kiinan keskiluokasta, talonpoikien vallankumouksesta. Professori kiusasi jatkuvasti vieressään istuvaa japanilaista poikaa. Nauratti. Salama iski johonkin aivan lähelle, ikkunan takana välkkyi ja järisi, rutisi. Minä tärisin. "Hmm, parempi ehkä lopettaa tähän. Taivas ei taida tykätä siitä, mitä opetan. Ja pääsen nopeammin kotiin voimistelemaan."