Varpusnaamakampanja ja psykoloogikon ongelma

Syksy tuli viime maanantaina. Herään aamuihin kurkkukipuisena koska ikkuna vuotaa. Mietin että tarvitsen yökaulaliinan ja tapan pari kärpäistä seinään. Ne ovat vallanneet alakerran vessan, etsivät lämpöä, luulen. Sellaisia pieniä ja hidasliikkeisiä. Viemärikärpäsiä, Veera sanoo. Ehkä vaan sanoakseen jotain. Pyyhin raadot seinästä, oli mitä oli, lähden kouluun.

Vedän luokassa verhot ikkunan eteen, se vuotaa. Professori Zhu kertoo meille taas perunoista. Niistä Mao rakensi Kiinan, koska muuta ei ollut tarjolla."No intrustries, no nothing, just potatoes. Lots and lots of potatoes." Olemme päässeet vallankumouksen jälkeisiin vuosiin. Perunavallankumouksen, tietenkin.

Ulkona tuulee välillä niin, että tuhannet pyörät kampuksella ovat aamupäivän luentojen aikana kietoutuneet yhdeksi selvittämättömäksi ketjuksi. Hiukset sokaisee, vaikka Veera leikkasi ne lyhyemmiksi, tekee mieli kiljahdella. Koko ajan on kiire, lukea ja tajuta, pysyä matkassa. Yrittää muistaa että turhautuminen ei kannata, se ei lisää aikaa vaan kadottaa sitä. Tehdä listoja, unohtaa ne ja ajatella vain sitä, mikä on juuri siinä. Yksi artikkeli, kaksikymmentä kirjoitusmerkkiä, tunti supermarketissa ymmärtämässä, miten Kiina ostaa ruokaa. Toinen torilla ymmärtämässä miten toinen puoli Kiinasta ostaa ruokaa. Ehkä vain puoli tuntia, jos kellekään ei kerrota. Ostaa ruokaa, ymmärtää miksi NATO on. Kertoa siitä muille. Onnistua, tuntea että epäonnistuu, saada itsensä ymmärtämään ettei epäonnistunut, onnistua siinä. Juosta, nukkua. Herätä, tappaa kärpäsiä.

Taifuunissa satoi kolme päivää. Oli flunssa ja märät jalat. Kaisalta Flowta varten saatu kertakäyttösadetakki, jonka olin heittänyt matkalaukkuun kodintyhjennysahdareissa, kun en muutakaan paikkaa keksinyt. Kuivaa ei ollut. Ensimmäisenä poutapäivänä lähdin ostamaan kumisaappaita. "Halpa hinta", myyjä sanoi notkealla suomella kysyttyään, mistä olen kotoisin. Luulen, että se silti sai multa ylihinnan. Samapa tuo, ainakin jalat pysyvät kuivana. "Are you sure?" ainoa kiinalainen ystäväni kysyi, kun kerroin käyneeni feikkimarketilla. Feikkikumppareissa on kuulemma usein reikiä. Feikkireikiä.

Vielä viime viikonloppuna oli kesä. Istuin Fudanin nurmikolla yrittämässä ymmärtää, miksi sotia on. Oli vähän kiire. Nuori poika lähestyi minua kirja kädessään, istuutui alas viereeni, hymyili toiveikkaasti. "Can you explain me why Macbeth killed him?" Katsoin sitä hämmentyneenä. Se vaikutti vilpittömästi uskovan, että kellä tahansa lännestä tulleen näköisellä pitäisi olla Shakespeare-tulkinta kielen päällä valmiina minä tahansa lauantai-iltapäivänä.

Minulla ei ollut. Yritin näyttää kiireiseltä, olinhan keskellä Kylmää sotaa, myös omaani. "But I have heard that all of you have these two books at home, this and the Bible." Sillä oli kädessään Shakespearen kootut. "Well, I don't." Se näytti yhä hämmentyneemmältä. "But you are a Christian?" Kielsin, jo kolmatta kertaa. Tuijotin sen hammasrautoja, kun se hymyili hermostuneesti: "But you do believe in God?"

Mietin kuinka se oli ehkä taas niitä kommunikaatiohetkiä, jonka jälkeen ymmärsimme toinen toisiamme vähemmän kuin ennen sen alkamista. Ja sitä, että pitäisi lukea enemmän Shakespearea. Varmuuden vuoksi.

Sitä minä olen tässä myös yrittänyt, sitä ymmärtämistä, yhä edelleen. Itseni ja näiden, itseni näiden joukossa. Katselen opettajan käskystä, miten mies ostaa munia ja mietin lukemaani, kuinka joskus 90-luvulla monet kiinalaiset kantoivat torilla omaa vakaa mukana koska eivät luottaneet myyjään. Luomu ei ole luomua vaan se osa sadosta, joka on pientä ja rupista, koska luomuhan on pientä ja rupista joten syy -> seuraus voi ihan hyvin olla seuraus -> syy.

Metrojonossa kaikki menevät seisomaan eteeni. Auto meinaa taas ajaa päälle. Mietin paukautanko pukuhuoneen kaapin edessä seisovan naisen päähän koska se ei väistä vaikka köhin ja kiemurtelen tavaroitani kaapista, mutisen jotain anteeksimaista kiinaksi. Luen realistista IR-teoriaa esitelmääni varten ja mietin, että täällä moni elää juuri siinä maailmassa. Epäilee muita, puolustaa omaansa. Peruna vastaan peruna, elä tai tule syödyksi.

Pääni hieman hajoaa, koska haluaisin ymmärtää mutta en kovin usein pysty. Sitten se hajoaa lisää koska en ymmärrä, miksi en ymmärrä koska enhän halua olla sellainen, joka ei ymmärrä muita. Yli miljardi rationalistia vastaan yksi psykoloogikko. Sanon jollekin, että kaikki on muuten kyllä tosi jees, mutta tässä maassa ei ole logiikkaa. "Et sinä niin voi väittää. Se ei vain ole samaa logikkaa, johon sinä olet tottunut", minulle vastataan. Kiirehdin sanomaan, etten tietenkään ajattele, että loogiikattomuus välttämättä on ongelma, myös logiikka voi olla. Sitten luen jostain: "Despite an intense and ongoing interest in philosophy, China never developed a system of logic. The very name in use today is borrowed from the West." Olen hieman helpottunut. Annan miellelläni lisääkin lainaan, jos tahdotte.

Se itsensä ymmärtäminen onkin sitten hankalampi juttu. Rasismi minua kohtaan. Sen hyväksyminen, ettei ole koko ajan supervau ja kipeen fiksu ja syö pelkkiä omenoita, koska ruuanlaitto vie aikaa elämältä. Tällä viikolla ahdistuin hetkeksi, koska minun piti kertoa tohtoriopiskelijoille, miksi realismi ei toimi. Änkytin sanassa institutionalist, puhuin EU:sta vähän mitä sattuu. Makasin tunnin jälkeen sängyssä syömässä suklaata ja mietin sitä, kun sanoin kerran radiossa laiskaskosti. Kolme kertaa. En kuollut silloinkaan. Tyhmä on se, joka ei uskalla olla vähän tyhmä. Nousin, tapoin pari kärpästä. Juoksin minua karkuun. 

"Did you know sparrows can not fly so long?" Professori Zhu kysyy. Hän kertoo tänään kampanjoista. Neljä tuholaista -kampajassa oli tarkoitus päästä eroon varpusista. "Even the children were banging the kettles on the roof tops. So the sparrows didn't have any place to land and rest so they just dropped dead." Nauran vaikka ei pitäisi, seurasi nälänhätä.

Mutta Aino kysyi tsätissä päivää aiemmin, miten varpunen eroaa ankasta. Selvisi että varpusella on suu auki selfiessä, ankalla ei. Aasiassa leviää nyt sparrow face -ilmiö.

"You have to remember that these campaigns were not like a presidential campaigns in the States where campaign just ended one day and everybody went home. They went on and on, never ending."

Varokaa varpusnaamat, perunat tulee. P.S. Tappakaa myös kärpäset.

Katso mitä maisemaa

On syyskuun viimeinen päivä, ilta jo. Minä ja Kiinan historia taistelemme kahvilan terassilla laskevaa pimeyttä vastaan. Yksi luku loppuun ennen vapaata viikkoa. Keskittyminen herpaantuu, wechat huutaa, joku kutsuu jonnekin. Kieltäydyn ja tihrustan viimeisen kappaleen:

"Lokakuun ensimmäisenä päivänä vuonna 1949 Mao Zedong ajoi pitkin Pekingin katuja amerikkalaisella jeepillä ja julisti Kiinan kansantasavallan perustetuksi. Taivaan mandaatti oli siirtynyt Kiinan kommunistiselle puolueelle." Suljen kirjan. 

Seuravana aamuna, lokakuun ensimmäisenä päivänä 64 vuotta Maoa myöhemmin istun bussin takapenkillä parin tunnin ajomatkan päässä Shanghaista ja tuijotan tien varteen pissaavia kiinalaisia. Liikenne seisoo kahdella kaistalla koska jollekin tuli hätä. Ehkä seuraavakin päätti pysähtyä, viidennellä ei enää ollut vaihtoehtoa. Nyt edessämme ei näy liikkuvaa autoa. Kuusi tuntia venyy kahdeksaksi. Toivon että mies alhaalla etsisi edes puun.

Ehkä logiikka on joku muu kuin itsekkyys, ehkä olematon, mutta tämä, hätä, on järkevin selitys, jonka keksimme. Pissarivi ojassa. Kultainen viikko. Tässä sitä ollaan.

Kaikki sanoivat, että kansallisviikolla ei kannata lähteä minnekään ellei ole pakko. Koko Kiina matkustaa ja kun 1,3 miljardia ihmistä matkustaa, kannattaa pysyä paikoillaan. Olin ajattellut opiskella ja nähdä ehkä lisää tätä kaupunkia. Levätä ja vähän juhliakin.

Mutta sitten Emma kertoi lähtevänsä vuorille ja kuulin sanovani, kuinka mukava olisi lähteä mukaan. ”I know it's going to be crowded, but still.” Raitista ilmaa ja maisemia. Maaseutua ja sitä oikeampaa Kiinaa. Rural China, tiedättehän.

On ensimmäinen kylmä aamu. Kello ei ole soinut 4.50 sitten toukokuun. En tiedä olenko täysin hereillä, syön snickersiä aamupalaksi ja yritän päättää. Kaikkialla on keltaisia lippalakkeja, tai punaisia lippalakkeja. Keppejä ja huutoa. Kello on seitsemän aamulla ja me jonotamme vuorelle. Raitista ilmaa ja maisemia, mietin ja tuijotan naista, joka tuijottaa minua. Eksoottisia maisemia molemmille.

Kaikki osat minusta koskevat toista ihmistä, enkä tiedä koskevatko jalkani enää maahan. Jono, tai pikemminkin massa joka voisi olla jono jos jono olisi asia, johon täällä uskotaan ei liiku mutta joku liikkuu koko ajan ohitseni. Nostaa matkalla minut aina sentin ylemmäksi ja vääntää ruumistani rullalle. Mulkoilen enkä muuta voi vaikka kaikkeni yritän. 

Haukkaan snickersiä ja mietin ensimmäistä Kiina-kokemustani juna-asemalla muutama vuosi sitten, kuinka yritimme olla kohteliaita ja jonottaa. Sitten Aino nosti kyynärpäänsä massan päiden korkeudelle ja hankki meille liput. Nyt edes voima ja pituus eivät auta, pitää olla tahtoa ja taitoa.

Vieressäni seisova poika yltää ehkä korkeintaan vyötärööni eikä näytä olevan moksiskaan. Juttelee isälleen, nauraa. Minun 17,6 ihmistä neliökilometrillä -hermojani nipistelee, katson Emmaa, ruotsalaista joka ymmärtää. Saan sentää pyöritellä silmiäni jollekin. Kun en muutakaan voi. 

Ihmiskasa vyöryy iloisesti huudahtaen eteenpäin aina, kun jossain mutkan takana näkymätömissä vartijat avaavat portit. ”At least they are happy”, Emma sanoo. Aikaa perheen kanssa, siitä tässäkin juhlassa on kysymys. Tehdään asioita yhdessä. Kirjaimellisesti.

Aamu lämpenee. Poliisi hajottaa massan kahteen, livahdan viimeisenä köyden ali paremmalle puolelle. Alan jo oppia.

En tiedä sitä vielä, mutta tämä yhä painostavammaksi käyvä massa on vasta jono portille, jonka takana on jono putkeen, joka johtaa jonolle, jossa jonotetaan ovelle jonka takana on jono bussille. Bussi vie ylös portille, jossa jonotetaan lippuluukulle ja sen jälkeen portille. Kun olen vihdoin kaikkien esteiden vuoren puolella, on kulunut viisi tuntia siitä kun aloitin tunnin bussimatkan kohti määränpäätäni. Edessä on enää yksi este, vuori. Tai niin luulin.

 

Vyöryessäni massan mukana ensimmäisen portin sillä puolen olin vähällä luovuttaa. ”Se on aika iso vuori”, Emma sanoi kun tuskastelin ihmismassaa. But still. Ensimmäisellä portaalla ymmärrän: se oli myös aika iso määrä ihmisiä. 

En ole koskaan kiivennyt jonossa vuorelle. En ole koskaan nähnyt, kun nuoret naiset kiipeävät korkokengissä vuorelle. En ole koskaan nähnyt, kun perheenäiti kantaa lastaan ja villakoiraansa ylös vuorelle. En ole koskaan nähnyt, kun pieni sitkeä mummo kapuaa ylös vuorelle ja väistää kun vähemmän sitkeää mies nytkyy kantotuolissa kohti huippua. En ole koskaan nähnyt niin paljon ihmisiä kiipeämässä vuorelle. En ole koskaan ollut näkemättä vuorta ihmisiltä. Sillä jos kysytte maisemista, en osaa sanoa juuri mitään. Ihan hienoja ne oli. Mutta kaikki se mikä raastoi, hämmästytti ja nauratti oli paljon, paljon enemmän.

Päädyttyäni kymmeniin valokuviin, tiputtuani melkein portailta koska joku tunki vaelluskeppinsä jalkoihini (tai lähes kompastuttuani hermostuksissani vaelluskeppiin yrittäessäni ohittaa kikattavia teinejä) ymmärsin taas kerran etsiväni väärää kokemusta. Älä oleta, ota se mikä tulee. Mene vuoren luo. 

Katso hitaasti ylös kiikkuvia perheitä muovikasseineen, termospulloineen, nuudelivarastoineen. Teinejä 90-luvun jättimakuupusseineen, nuoria pareja kaupasta juuri haettuine vaelluskenkineen. Pyhämekkoja, kamerakokoelmia, koiria. Kolmevuotiaita jotka kiipeävät kolme tuntia kohti huippua. Ohi virtaavaa loppumatonta letkaa, joka ei ole luonto mutta ihminen. Tahto tehdä ja nähdä, kuten minullakin. He näkivät vuoren, minä heidät, ehkä lopulta saimme yhtä paljon.

Taifuunissa ei välttämättä ole tuulista mutta siellä on märkää. Ja silti tiedät olleesi taifuunissa. Kokemus, rural China, jotain aitoa. Mitä se lieneekään, harvoin sitä mitä odotat.

Toivuttuani vuoresta ja Emma kuumista lähteistään, opiskeltuamme päivän kaupungissa jossain siellä kävimme kolmantena päivänä eräässä kylässä, siellä maaseudulla. Pakenimme massoja sivukujille, kurkin ovista joiden takana lapset katsoivat Sponge Bobia, tädit minua. Mies myi antiikkia kaupassa lintunsa kanssa. Kello tikitti, aika oli jäänyt jonnekin 64 vuoden välille.  

Eräässä kaupassa mies kaupassa myi tulitikkuaskeja. Niiden kansiin oli liimattu tunnettuja sankareita ja muitakin, no, miehiä. Batman, Supermies, Mao, Obama, Osama ja Hitler. Kaupassa ei saanut ottaa kuvia. ”Tell me when he's not looking.” Sitten ostin kolme tyhmää miestä.

Ai niin. Eräs saksalainen tuttavani vei Mozart-kuulia lahjaksi kiinalaiseen perheeseen. ”Onko se Hitler?” Ei, ei se ollut. Niin niin, totta, emme mekään opiskelleet Kiinan historiaa kovin tarkoin. But still.