“I wonder if they are real fishermen.” Aamu on kylmä, suomenkesäinen, täysi vastakohta paahtavan kuumille iltapäiville, joina taivaalla on pelkkä aurinkopallo ja iho muuttuu maantienväriseksi joko auringosta tai liasta. Turisteja kärrätään kapeilla veneillä pitkin järveä maassa, johon kaikki nyt tulevat, monet vain siitä ilosta, että ennen ei saanut. Teen Suomen tietotoimiston kaltaisen periaatepäätöksen ja sanon sitä Burmaksi. On, toki, muitakin syitä.
Istun viltin alla tuolilla veneessä
jonossa, jos nyt kolme ihmistä voi olla jono. Muissa veneissä istuu pidempiä jonoja. (Mietin aina voiko
yksin olla jonossa. Tai rivissä. Ja mistä tietää, onko jonossa
vai rivissä. Ja sitten kerron itse keksimäni vitsin siitä, miten
joku menee toisen viereeni seisomaan ja se toinen sanoo ”anteeksi
tässä on jono”. No niin. Anteeksi.)
Veneet ajavat kanavasta järvelle. Aasialaisilla jonoilla on pelastusliivit ja sadehatut, muut osaavat uida. Ehkä aasilaiset ovat järkeviä, muut osaavat uida. Kalastajat tai “kalastajat”
keikkuvan veneidensä keulissa yhdellä jalalla. Toinen jalka soutaa,
toinen seisoo. Kädet kokevat verkkoja. Aamuaurinkoa vasten järvellä
kelluu kymmeniä tikku-ukkoja kaarnalaivoissa. Mietin haikaroita. Ja
pappaa, joka koki verkot aina istualtaan. Mutta sillä olikin
perämoottori. Ja aikaa koska se vain harrasti. Eikä kukaan
tuijottanut sitä jonossa.
Kaikki tämä on tietenkin kovin
kaunista. Mutta varmuuden vuoksi en ota kuvia, etten vaikuttaisi
tyhmältä, jos kyseessä onkin vain esitys, kuten Jonas sanoo. Tyhmältä vaikuttaminen
on minulle fobia, se ja ahtaat paikat. Jonakselle väitän, että tuskin täällä ihmisillä on
aikaa tuhlattavana leikkiä kalastamista turisteille. Sitten luen
hieman lisää ja muutan mieleni. Muistan taas, että kyynikon ja realistin raja on häilyvä. Täällä aika ei ole ongelma vaan
vapaa tahto.
En edelleenkään tiedä totuutta
tikku-ukoista mutta harva kai tietää. Burmasta kirjoittaneen Emma
Larkinin mukaan juorut ovat ainoita luotettavia uutisia maassa, jossa
hätä loppuu, kun sen ilmoitetaan loppuvan. En epäile, etteikö
kalastaja voisi olla sakon uhalla pakotettu kalastamaan järvelle vaikka verkkoon ei olisi tarttunut elävää saalista vuosiin. Mutta toisaalta. En väitä,
että tietäisin sitäkään.
Se mitä tämän tietämättömyyden
umpikujan jälkeen mietin, on se miksi kuva haikarasta on vähemmän
arvokas, jos kuvassa ei ole oikea haikara vaan joku, joka väittää olevansa haikara ja näyttää siltä. Mikä tekee haikarasta haikaran. Ja entä jos tiedostan kuvaavani
valehaikaraa, saako kuva arvonsa takaisin. Piippuja en ala edes ajatella.
Kunnon kyynikko-esteetikko kuvaa vain,
jos kukaan muu ei kuvaa. Vain kuva, joka on etsitty ja löydetty
ilman, että joku muu rakensi sen näytillle, voi olla oikea kuva,
arvokas ja ainutlaatuinen. Todiste jostain vaikka kyynikko-esteetikko
toki tietää, ettei se ole todiste mistään. Mutta se on todiste
siitä, että hän tietää. Että kaikki on rakennettu näytille mutta
hän silti näkee kauemmas.
Omassa päässäni kyynikko-esteetikko
on ottanut vallan siltä kauneudennälältä, joka joskus teki minut
naurettavaksi. Ensimmäisen mielestä tietenkin. Siksi kannoin
kameraa ympäri Burmaa tuloksena pari sataa mitäänsanomatonta
ruutua, muutama oikea kuva. Niitä selatessa mietin, miksi edes ylipäätään haluan
kuvata, samalla kun kaksisataa kuvaa todistaa, etten enää halua.
Mutta haluan haluta. Olla taas naurettava ja näkäinen. Haluan
unohtaa sen, mitä pitää ja muistaa, että kuvan voi nähdä
vain kameran takaa. Että kuvan kuulukin kysyä. Että kuva valekalastajasta on enemmän kuin kuva kauniista kalastajasta.
Kuinka tappaa kyynikko-esteetikko?
Miksi tappaa. Eräs viisas viisivuotias sanoi kerran, ettei oo pakko
harrastaa. Mutta ei tämä sitäkään ole. Katsominen kameralla ei
ole harrastus. Se on tapa ymmärtää maailmaa, tehdä siihen edes
hieman järkeä tai ei sitäkään. Tehdä toinen kerros. Nauraa.
Kertoa jonovitsejä itselleen. Mutta kuvan tehtävä ei ole kertoa,
onko haikara oikea vai vale, se on sen työtä, joka katsoo jälkeen.
Ehkä yritän vakuuttaa itselleni, ettei
oo pakko kuvata. Mutta että saa, jos haluaa.
Burmassa, kuten maailmassa, kaikki mikä
on kaunista voi olla valhetta. Se kuten moni muukin paikka, se on
kaunis koska se ei kerro itsestään kaikkea heti mutta valaa uskoa
siitä, että joku osa siitä, mitä näit ei ollut siinä kenenkään
käskystä. Että jos katsot kauemmin voit nähdä jotain, mitä
annettiin vain sinulle silkasta halusta antaa. Hetken tai hymyn. Kiinan
jälkeen minulla oli ikävä tuntemattomien viattoman kiinnostuneita katseita, ylöspäin liikahtavia suupieliä. Hymy, joka tulee vasta hetken päästä,
pienen ajan kanssa, on hymy joka syntyy tunteesta, ei käskystä,
päätän. En silti kuvaa niitä. Ei kai kukaan nyt hymyjä kuvaa.
Herran jumala sentään. Hullukos olet, kysyisi eräs viisas
33-vuotias.
Otin haikaroista pari kuvaa, varmuuden
vuoksi. En ehkä koskaan saa tietää, ovatko ne kauniita vai eivät. Mutta ei se haittaa. Ainakin tiedän, mitä ne kysyvät.
Näiden takia. Ei kenenkään muun.
