Jos menin Kiinaan (p.s. Happy 111111 Day!)

Joku, ehkä tunnettekin hänet, sai eilen kuulla tulevansa tänne ensi vuonna.

Ehkä senkin puhelin oli soinut maanantaina kahden tunnin yöunien jälkeen ja joku oli sanonut sille, että se lähtee vuoden päästä Kiinaan. Ehkä sekin oli unohtanut kysyä kaikki olennaiset kysymykset ja tarkistanut puhelutiedoista hetken päästä, että joku puhelu tuntemattomasta numerosta oli oikeasti saapunut. Googlannut numeron, ehkä kahdesti. Odottanut seuraavaan päivään ja nähnyt nimensä listassa. Sitten huutanut kaikille ja lujaa: MÄÄ MEEN KIINAAN!!! Ehkä sekään ei lakkaa huutamasta vuoteen.

Ja ehkä sekin vuoden päästä kävelee rakennustyömaan ohi metrolle, törmää tahalleen teinitytön kauppakassiin ja miettii, että jesta, mitä mää oikein hössötin. Että täähän on vaan Kiina. Ja sitten sille iskee paniikki.

Olin näet istunut koko päivän sisällä kirjoittamassa paperia Pohjois-Koreasta. Tuijottanut seinää ja imuroinut. Nyt olin matkalla näkemään suomalaisia ystäviäni sille kadulle, johon täällä paetaan maailmaa ja mennään leikkimään Eurooppaa. Juodaan ranskalaisia viinejä, italialaisia aperitiivejä ja syödään susia, Euroopan lempiruokaa. Kadulle jossa ei ole Kiinaa sen vertaa kuin unclebensin hapanimeläkastikeessa K-marketin hyllyssä.

Iski paniikki. Täällä mää vaan tuhlaan kaiken minkä sain. Minun pitäisi olla jossain kokemassa jotain aitoa, ottamassa mahdollisuudesta kaikki irti ja Kiinasta vaari. Kuvaamassa niin hienoja valokuvia että silmiin sattuu ja ymmärtämässä miksi on niin kuin on. Keskellä suurta kokemustani, jonka jälkeen mikään ei ole sama ja minä olen eri.

Ja aloin miettiä sitäkin, että kuka hullu nyt Kiinaan lähti kun olisi voinut hakea Amerkkaan. Ja että kannattiko mun just nyt lähteä, kun sitten en enää ikinä voi näillä rahoilla. Ja että mitä mää koko viime vuodenkin puuhasin kun vaan vouhotin lähtemisestä ja nyt vaan täällä hinkkaan väliä koti-koulu-jumppala-kauppa ja ryömin illaksi viltin alle. Että hyvänen aika mitä kaikki taas ajattelee ja rahat pois ja tyttö kotiin. Jos ja jos ja jos ja jos siinä kävellessäni mietin, joka askeleelle uusi jos ja jos ja jos. Kunnes iski paniikki siitä, että eihän tämä passaa koska pitää olla kiitollinen eikä inistä.

Ja sitten aloin miettiä sitä, että pitää kirjoittaa tänne ja että mitä nyt sitten, kun en enää jaksa ihmetellä mitään ja ihmettelen lähinnä sitä, mitä silloin ihmettelin ja että pitäisi äkkiä mennä jonnekin, missä ihmetellä jotain. Ja sitten mietin, että kuinka typerää se kaikki ihmettely oli ja pitäisi tulla järkiinsä ja alkaa käyttäytyä vähän hillitymmin eikä olla koko ajan vaan niin kauhean niin tai älyttömän näin kuin mikäkin hissi ja sitten vielä kertoa se kaikille.

Sitten tuli vielä matkalla äitiä ikävä, kun etsin villasukkia vaatekaupasta. Pari vuotta sitten sain siltä joululahjaksi kahdet reisiin saakka ulottuvat villasukat. Mustat ja siniset. En kuitenkaan koskaan pitänyt niitä koska ne olivat epäkäytönnölliset (sori äiti) mutta en pitkään aikaan pystynyt myymään niitä kirpputorilla koska koin velvollisuudekseni pitää niistä. En voinut myydä kaikkia äidin ajatuksia, sitä kun se ajatteli niitä ostaessa, että pitäisin niistä. Tavallaan pidinkin mutta niin, ne nyt oli hieman epäkäytönnölliset (sori äiti). Ja sitä sitten melkein itkin ruotsalaisen ketjukaupan sukkaosastolla Shanghain pohjoisosassa ja törmäilin tahallani kauppakasseihin.

Siinä panikoidessa ja itkiessä en tainnut huomata, että siinähän sitä ihmeteltävää oli. Arkipäivässä ja paniikissa, siinä että se tulee kaikkialle. Siinä että pää on siitä outo laite, ettei se osaa koskaan haluta sitä mitä on. Että sain Kiinani ja nyt mietin, oliko siinäkään sitten mitään järkeä. Että silloin saatoin hyppiä ilosta seinille, kun muutos oli vasta lupaus, mutta nyt kun se on tässä, en luota itseeni, että osaisin tehdä sen oikein. Siksi samalla kun joka päivä mietin kuinka mahtavaa on olla täällä, mietin, että ei ole tarpeeksi mahtavaa koska joku mahtavan mittauslaitokselta tulee huomenna tikun kanssa ja toteaa, että epäonnistuin. Että sillälailla.

Joku kirjoitti joskus gradustani, että sen kirjoittaja on omituinen jossittelija, jossa voisi olla potentiaalia, jos se lakkaisi jossittelemasta. Mietin taas, että se osui oikeampaan kuin tiesikään. Olin yhden metromatkan ja parin korttelin aikana kyseenalaistanut kaiken, mikä on tehnyt viime vuodesta yhden parhaista ikinä, surrut etten ole käyttänyt oikein aikaa, joka on vielä edessä ja itkenyt (melkein) koska en pysytynyt myymään villasukkia kirpputorilla.

Tajusin että marraskuu tulee kai tännekin, ilmaan ja päihin ja että olin kamalan onnellinen kaikkien niiden puolesta, jotka saivat sen puhelun, mahdollisuuden lähteä ja onnistua. Että olen kamalan onnellinen omasta puolestani aina silloin, kun olen järjissäni ja että lähtöäni on vielä jäljellä. Että viime vuoden olin ehkä vähän seinillä ja kiinakiinakiina mutta ai että se oli kivaa ja kun marraskuu on ohi alan taas hössöttää koska hillitty voi olla joskus myöhemmin.

Oikeesti, hyvin menee äiti! En itke enää. Lisään tähän vähän ihmeteltävää:

rokkibändi

chili

festivaali

kala

hyvä ruoka

laitos

Zhu

Sitä voin sitten tähän lopuksi vielä vähän ihmetellä, että 11.11. täällä oli yksittäisten ihmisten päivä. Sinkkujen päivä siis, kai. Kuulin jälkeen päin, että silloin nettikaupoista sai alennusta. Kai se on sitten yksittäisen ihmisen tapa rakastaa. Ja yhteiskunnan tapa rakastaa yksittäistä ihmistä. Opin myös, että Kiinassa ei saa antaa lahjaksi kenkiä, kelloa, päärynöitä eikä sateenvarjoa. Ne tarkoittavat, että haluat eroon saajasta. Tai odotat hänen kuolemaansa. Sama asia tavallaan.

Lisäksi luin artikkelin (kiitos Sisko), että Kiinassa ihmiset, jotka ovat ammatiltaan toimittajat ovat kaikkein yksinäisimpiä. "It’s even more difficult for those in TV news because they have to work late. (---) Moreover, some media workers have little time for a social life (---) A lot of media workers prefer to live in a cyber world. "

Mutta lohduttavaa oli, että journalistin huumorintaju ei tästä yksinäisyydestä kärsi: "Now they have another reason to poke fun at themselves: being single."

Harmittaa kyllä, että en viettänyt 1111-päivää kunnolla (alunperin se muuten oli 111111-päivä sillä sen vietto aloitettiin kaksi vuotta sitten). Olin seurassa enkä shoppaillut. Toisaalta, enhän ole täällä ammatissani, joten saan ehkä anteeksi. Ensi vuonna sitten. Ostan itselleni alennuspäärynän ja vitsailen kustannuksellani.

Mutta huomenna menen Koreaan, jos muistan ja lupaan ensi kerralla kirjoittaa jotain hilpeämpää ja tosi mahtavia kokemuksia Kiinasta eikä mun päästä.

P.S. Saa lähettää villasukkia, nilkkapituisia.

点

Kiinassa aikaa tarkoittavassa kirjoitusmerkissä on pari viivaa, laatikko ja laatikon alla neljä pistettä. Nyrjähtäneet viisarit ja jalat, ajattelin kun opettelin muistamaan sitä. Eilen tunnilla joku muu näytti ajatelleen samaa. “Because time is running away”, sanoi takarivin äänekäs poika, tai mies, mikä se nyt on kun on puolivälissä kahta- ja kolmeakymmentä. Kun aika ei vielä karkaile niin nopeaa.

En usein ole hänen kanssaan samaa mieltä, mutta tuolloin olin. Jonnekin se juoksee. Katoaa täällä vielä nopeammin kuin kotona, hukkuu metroon, ruokakaupan hyllyjen väliin, putkimiehen odotteluun. Ehkä sitä ei vaan riitä kaikille yhtä paljon, liikaa jakajia, tiedättehän. Mitään ei ehdi, aina on sata asiaa listalla, nukkua ei jouda, kaikki kestää, ruokaakin pitäisi laittaa ja kääk, taas pitää mennä ja läksytkin on tekemättä.

Tuntuu kuin olisin hengittänyt nämä pari kuukautta sisään nielemättä ja purematta. Joku sanoo mennäänkö jonnekin, minä sanon mennään. Siellä joku kysyy, mennäänkö huomenna jonnekin. Sanon mennään. Yhtäkkiä huomaan seisovani karhupuvussa hississä, baarissa tuijottamassa tyttöä, jolla on Minni-hiiren pää ja uimapuku. Harmaantunutta liikemiestä, joka tuijottaa Minni-hiiren perää. Kiipeäväni vuorelle tuhansien kiinalaisten kanssa, tilaavani iltapukua kiiltävästä kankaasta. Istuvani kotisohvalla aamuseitsemältä laulamassa Bon Jovia brasilialais-kiinalaisen uuden ystäväni kanssa. Hän sanoo olevansa vanha sielu, tuo poika tai mies, tai mikä se nyt on kun on puolivälissä kahta- ja kolmeakymmentä. Kun vielä voi sanoa olevansa vanha vain sielultaan.

Ikä, aika, kiire, syksy, talvi. Toisaalta kaikki tarkoittaa täällä jotain muuta kuin siellä. Täällä tarkoittaa muuta kuin siellä. Minulle nyt vähintään. Väliaika, sanoisin. Siellä tuli talviaika, mutta täällä on vielä melkein kesä, marraskuussa, ihmettelevät nekin, jotka tietävät muita vuosia. Minä en edes ihmettele, otan yhä melkein kaiken annettuna. Minni-hiiret, kesän, professori Zhun tarinat.

Tänään puhuimme kulttuurivallankumouksesta. ”That time Mao screwed up good”, hän sanoo ja hörppää teetään. Se oli kaikkien kamppanjoiden äiti, aika jolloin professori Zhukin hakkasi opettajiaan. Kunnes aika kasvatti hänestä ajattelijan. Minustakin hiljalleen. Hylkään Naughty Disney -juhlat ja ostan lipun jonnekin, minne menisin sielläkin, omassa elämässäni. Väitän tunnilla vastaan, muistan että minullakin on mielipiteitä. Löydän jonkun joka nauraa kanssani ääneen, kun muut ovat hiljaa. Sanon ei kiitos, kun joku kysyy mennäänkö huomenna jonnekin. On muutakin tekemistä.

Kun ei vielä tiedä mitä on tarjolla, toimii suodattamatta. Valitsee sen mikä eteen sattuu, nyökkää hiljaa ja huomaa vasta jälkeenpäin, että ajatteli jotain. Oppii lopulta, että jossain on vaihtoehto. Vuosi alkaa tuntua hetkeltä ikuisuuden sijaan, ehkä siksikin mitä kotona tapahtuu. Neljäkymmentä sieltä, seitsemänkymmentä täältä, ohjelma tuolta ja pari lehteä siinä samassa. Kaikki se mitä osaan, jopa kokonainen kappale historiaa. Talvi on tulossa, monella tapaa. Kun aloitin journalistiikan opiskelun tutorimme sanoi, että meille tulee aina riittämään töitä. Kunpa voisin palata siihen hetkeen nauramaan. Muualle palaaminen ei sen sijaan naurata yhtään.

Harjottelin eilen oikella kädellä kirjoitusmerkkejä ja tsättäsin vasemmalla niille, jotka ovat kotona näkemässä, kun aika loppuu. Päätimme pitää skype-palaverin otsikolla ”Mikä minusta tulee isona?". Sitten joskus kun on aikaa. Join viiniä pöydän ääressä, punaista tietenkin. Veera istui sohvalla. Kaikkialla lojui kiinan kirjoja, punaisia tietenkin, papereita täynnä pakenevaa aikaa.

”Tsiitsintsöö? Hei, mää tiiän tän! Oota, mää teen sen!!” Piirsin laatikon, väliviivan, koukun, vinojutun, helpon jutun koukulla ja lopuksi tsöön. Polkupyörä oli valmis.

”Just. Mulla ei kyllä oo mitään käsitystä tsiitsintsööstä.” No, pyörät nyt on aina olleet mun juttu. Niillä voi ajaa aikaa takaa.

Aika juoksee myös professori Zhun luennoilla, vallankumouksesta toiseen. Eilen puoli viideltä iltapäivällä Mao lopulta kuoli. Sydän särkyneenä, Zhu sanoo aina. Kuuleman mukaan hän kysyi viimeiseksi ”vieläkö on toivoa?”.

En väittänyt vastaan. Otin sen annettuna. Toivoa on aina kun on aikaa. Maolla ei enää ollut, mutta se olikin ehtinyt jo vaikka mitä.

(To do -listalla: maksa vuokra, osta vettä, tee kotitentti, valitse aihe esseelle, käy avioliittomarkkinoilla, valokuvaa, keksi itsellesi ammatti. Mutta nyt pitää mennä, oman elämän juttuja. Valitsin ihan itse.)