torstai 22. syyskuuta 2016

China purple, China blues


Kaupungin taivas oli ensimmäisinä viikkoina epäilyttävän kirkkaan sininen. Ikään kuin maan kuplaansa sulkenut paha uni olisi loppunut ja maailma tullut taas järkiinsä: ”Se oli vain vitsi, kaikki puut ovat oikeasti elossa!"

Olen kellunut kumman raikkaissa hetkissä, ja sitten muistanut, että tuolla jossain, kaukana kaltaisieni katseilta, jonkun on yhä vaikeampi hengittää. Siellä taivas on violetti ja harmaa, sellainen kuin maailmanlopuissa ja elokuvissa, joissa ihmisrodusta on jäljellä enää Bruce Willis. 

Kiinan sini-violetit päivät ovat aivan oman sävyisiään. Kokoharmaita ja silti täynnä väriä, usein vaaleanpunaiseen taittuvia ja välillä kummasti keltaisia. Aurinkoa ei näy mutta sen valo polttaa taivaan kohdaltaan puhki värittömän sumuisaksi hehkuksi, joka haisee.

Maisema on uninen ja outo, hirveällä tavalla kaunis, sairaan kaunis mutta ei keltaisten vaan violettien lasien läpi. China lilac, China purple, China blue. Värejä jotka ovat kaikkialla ja tuntuva suussa. Tällä viikolla tuli lopulta useita sen värisiä päivä, jopa onneksi, jotta muistaisin.  

Täällä sattuu moni asia. Heittää metallit ja lasit kurkunkuorien sekaan, kantaa pullovettä kotiin, innostua Wallmartissa kaikesta siitä tavarasta, joka odottaa valtaisissa, siisteissä riveissä ottajaansa. Että on kaikkea, eikä sillä kaikella lopulta ole väliä, koska taivas on taas violetti. Että sen kaiken vuoksi taivas on taas violetti.

Ja se saa ajattelemaan vapautta. Että vapaus ei ole, että voi tehdä mitä huvittaa seurauksista riippumatta. Vapaus on sitä, että sinun ja auringon välissä ei ole muuta kuin pilviä. Sitä, että sinun ja elämäsi välissä ei ole miljoonia odotuksia ja kokonainen suku.

Puhuimme eilen opettajani kanssa siitä, miten sukuni ei välitä millaisen puolison otan. ”Kunhan hän ei ole rikollinen, he tuskin välittävät”, arvioin tilannetta. Hän hihitti, kuten usein silloin, kun hän ei voi tai haluaisi uskoa korviaan.

Tunnin teemana oli puolison valinta ja treffeillä käynti (tajusin sen hiljalleen, ja kun pääsimme kohtaan, jossa hän tivasi jälleen, millaiset standaridit minulla on etsiessäni elämänkumppania, en enää voinut asialle mitään). 

Olen jo oppinut keksimään vastauksia hänen mielikseen, jotta tunti ei täysin harhautuisi. Näin kävi aluksi usein, kun yritin selittää näkökantojani lopulta englanniksi ja kun hän yhä useammin päätyi toteamaan, ettei tiedä miten asiani ilmaistaisiin kiinaksi. Nyt taivuin sanomaan, että miehen pitäisi olla hauska ja minua pidempi (sillä ei oikeasti ole väliä).

”Se on varmasti vaikeaa. Olet liian pitkä.” Mietin, että vaikeaa se kyllä on ollut, mutta harvoin tästä syystä. 

En sanonut mitään.

Kiina on täynnä standardeja. Millainen pitää olla, milloin pitää olla sellainen kuin pitää olla, mitä pitää antaa lahjaksi, kuinka paljon kenellekin ja miksi vain vähän jollekin toiselle. 

Ikään kuin sini-violetti painajainen käärisi sisäänsä myös yksityiselämän ja pakottaisi kaikki unohtamaan kirkkaat värit. Jos uskot, että voit tehdä mitä haluat, se on joko unta tai hulluutta. Jos ajattelet, että onni ja arvo on jotain, mitä et voi mitata, olet haihattelija. 

Seuraavana päivänä minun piti kuvailla unelmatyötäni. 

”Sellainen, jossa saa matkustaa, tavata erilaisia ihmisiä ja joka ei ole joka päivä samanlainen”, keksin sanoa sanoilla, jotka osasin (tai sanoilla, jotka menivät kutakuinkin sinne päin).

Hetken keskustelun jälkeen hän ymmärsi, kirjoitti taululle pari uutta sanaa ja sanoi sitten: ”Nämä siis ovat sinun vaatimuksesi. Minulla on kolme vaatimusta: raha, edut, lomat."

Nauroin. ”Eikö sinua kiinnosta, mitä lopulta teet? Työsi sisältö?” 

”Sinä sanoit omasi, nämä ovat minun. Kaikki ihmiset ovat erilaisia. Me olemme erilaisia.” Kai minun piti olla tyytyväinen. Olin tavannut erilaisen ihmisen. 

Vaikka moni täällä haluaakin unohtaa sen mitä pitää, ja moni on onnellinen siitä mitä pitää, en voi aina olla olematta edes hiukan surullinen. Opettajani, varsin kyvykkäältä vaikuttava nuorimies tuntuu tietävän, että muualla moni muu asia voisi olla mahdollista, mutta ajattelevan silti, että täällä asiat ovat oikein. 

Olen silti iloinen, että hän opettaa minua, aviotonta lasta, vaikka hänen mielestään olemassaoloni on selvästi väärin. China purple, china blue, se ei ole vain ilmassa vaan myös ajattelussa. Minusta, ulkopuolisesta tuntuu, että se estää näkemästä. Monista täällä ehkä tuntuu, että se suojelee heitä. 

Vapaus on valintoja, mutta aina ei voi valita mistä joutuu valitsemaan. En voi kantaa kurkunkuoria Suomeen, en voi rakastua tietyn pituiseen mieheen, en voi täällä hengittää muuta ilmaa kuin tätä. Menen Wallmartiin koska haluan uskoa, että heidän vihanneksensa tappavat minut hitaammin. Juon kahvia paikassa, joka käyttää vain pahvimukeja, vihaan itseäni vähän ja teen sen silti, koska muu on liian vaikeaa. 

Liian usein valitsen olla hiljaa, koska en osaa selittää, miksi vanhemmilla ei ole oikeutta määrätä puolisoani. Miksi minusta aviottomat lapset ansaitsevat sen mitä muutkin saavat.


China purple, China blue. Se ei ole kaikille unta. Ja siitä huolimatta, kun kävelen illalla metrolle kaikkien heidän kanssaan, jotka elävät vapaudetonta vapauttaan ja olen heidän kanssaan oudosti onnellinen, uskon, että he uskovat vapauteen enemmän kuin minä. Minulla on äitini siunaus miehelle, jolla ei ole autoa ja taloa, mutta minulla on myös tieto sinisestä taivaasta ja maasta, jonka ilma ei maistu.

Se tieto on vapaus ja vastuu yhdessä värissä. No China, just blue. 

P.S. ”Kannattaa olla suuvussaan viimeinen, joka menee naimisiiin, koska kaikkien pitää tuplata sinulta saamansa lahjarahat.”

Check.

torstai 15. syyskuuta 2016

Kuka nyt mitään romantiikkaa jaksaa?

Kiinan opettajani haluaa muuttaa Suomeen.

”Jos ostan asunnon, saanko Suomen passin”, hän pohti alkuviikosta. Halusin kysyä, mikä on kiinaksi turvapaikanhakija, mutta kerrankin ymmärsin ennalta, että vitsi ei ehkä toimi. Todellisuus on liian lähellä ja hänen englantinsa liian huono. Ehkä myös vitsini. 

Olemme puhuneet Suomesta paljon, koska hän haluaa saada minut kertomaan jotain asiasta, josta tiedän. (Hänen työnsä on saada minut puhumaan ylipäätään jotain.) Lopputuloksena on tähän saakka ollut, että minä olen ymmärtänyt, että Suomessa on hyvin vähän yksiä totuuksia ja hänen mielestään Suomen valtio on hullu.

Ensinäkin, miksi kukaan antaisi rahaa opiskeluun ja asumiseen ja jopa vuoden äitiyslomaan. En enää uskaltanut selittää, kuinka pitkään kotona halutessaan voi olla (tosin täytyy myöntää, en tiedä sitä itsekään). Toiseksi, käsittämätöntä on sekin, etten ole käynyt pomoni kotona enkä siksi voi viedä hänelle sikareita, viinaa tai taidetta saadakseni ylennyksen. On tehtävä töitä. ”Niin väsyttävää." Niin ja kukat, kuka nyt veisi juhlien isännälle tai päivänsankarille kukkia.

”Kukilla ei ole arvoa. Ne kuolevat.”

Välillä on vaikea sanoa, haluaako ehkä noin kolmekymppinen tuoreehko isä, joka salaa heittää roskiin vaimonsa keräilemiä sikarilaatikoita, kertoa minulle maasta, jonka hän uskoo minun kuvittelevan Kiinaksi. Sanonhan minäkin joulupukki, kun hän kysyy, mikä Suomessa on kuuluisinta. Ehkä siksi, että mitään muuta on vaikea selittää. Näytin tosin kuvaa muumeista. Nyt tiedän, että vaikka kiinalaiset ovat jo Suomessa, muumit eivät vielä siinä laajuudessa ole kiinassa. 

Kertoessani hänen mielestään sekopäisestä sosiaaliturvasta ja siitä, etten halua naistenpäivänä kukkia vaan tasa-arvoa kuulostan itsekin karikatyyriltä. ”Ymmärrän, että täällä joku voisi ajatella noin, mutta luulin, että teillä on jo tasa-arvo”, hän sanoi. Sitten opettelimme, miten sanotaan kiinaksi, että ”johonkin verrattuna kyllä, mutta…”. Sen jälkeen sanoin englanniksi, että me tahdomme enemmän. On joskus vaikea pitää aatteistaan kiinni kuulostamatta ahneelta tai snobilta. Kun mikään ei riitä - mutta sitten taas. Miksi sen pitäisikään. 

On vaikea kiistää, etteikö meillä olisi paljon. Kun vielä olin Suomessa, opettajani kysyi viikonloppusuunnitelmiani. Yritin selittää, että menen vuokramökille saareen. ”Miksi sinä edes käyt töissä?” hän kysyi. Olin ymmälläni. ”Ei kai sinun tarvitse, jos omistat huvilan ja saaren.” Ymmärsin, etten voi mitenkään saada häntä ymmärtämään, että haluan viettää vapaa-aikani paikassa, jonne ei tule juoksevaa vettä, kun kotonani on kaikki mukavuudet. (Ja joka ei siis ole minun, aion yhä käydä töissä.)

Tällä kertaa tämä on vain hetki Pekingissä. Olen täällä taas, mutta vain käymässä. Palaaminen Kiinaan oli vähemmän "vau" ja enemmän "ai niin". Olen miettinyt, miten se mitä muutama vuosi sitten kirjoitin perustui pitkälti kaiken ihmettelylle, ja silloin tällöin muistaessani pohtinut, kuinka naiivia se olikaan. Kertoa jostain, jonka niin moni muukin on nähnyt ja kokenut, kirjoittanut hostellin terassilla matkapäiväkirjaansa, jonka sivuille ei koskaan palaa ennen kuin on harmaa ja unohtanut.

Taas pääsen lempiaiheeseeni: siihen kenellä lopulta on oikeus olla se, joka kertoo. Luuleeko kertoja näkevänsä enemmän kuin muut? Ehkä kuitenkin, kirjoittamisen tarkoitus on itse teossa, ei lopputulokseen palaamisessa. Mutta miksi sitten kirjoittaa tänne eikä vain itselleen? Ehkä se on olemassaoloa, jotain millä on arvoa, jota ei voi selittää. Kuten kukilla. 

Onko ihmettely, vertailu ja siitä puhuminen lopulta tie pois vai lähemmäs? Viikon aikana olen päässyt lähelle paikkaa, jossa lopetan pitämästä itseäni tyhmänä koska ihmettelen, ja alan nähdä itseni sen sijaan viisaana koska kyynisyys (joka on painava) on sittenkin karistettavissa. Ehkä, sittenkin, asioiden sanallistaminen ole sivistymättömyyttä, suvaitsemattomuutta tai ylenkatsetta, päinvastoin. Yritys ymmärtää ja löytää tapoja kohdata. Puolustuspuhetta, ehkä. Ehkä ei, riippuu mitä teen kyynikolle minussa.

Opettajani, hän, jonka mielestä kaunis nainen mahtuu tiettyihin mittoihin (kyllä, hän osaa
sanoa ne tarkalleen eikä häpeä sitä), mielestä sade on romanttista. Itse mietin joka kerta, miksi kukaan ottaisi tällaisen asian esiin sateen yhteydessä? Mitä edes teen tuollaisella sanalla?

Eilen kävelin tunnin jälkeen vahojen talojen reunustamien kapeiden kujien läpi metrolle. Sade oli juuri alkamassa, ukkonen salamoi jo muuttaen harmaanvioletin taivaan hetkeksi kirkkaammaksi. Ei se romanttista ollut (sana on liian kulunut) mutta tunne jäi. Sedän ja tädin pysähtynyt hetki, kun he vielä minuutin, kaksi istuivat ulkona kadulla odottamassa. Olemassa. Kun näin metron oven, tuuli yltyi. Juoksin tien yli ja ehdin romantiikkaa karkuun.

Tuon hetken ansiosta nostin tänään viimein päätäni ja katsoin ympärilleni. Näin pilvenpiirtäjät parin korttelin päässä, uuden nousemassa, vanhat talot kutistumassa niiden välissä. Asun tällä kadulla. Olen asunut jo yli viikon mutta tähän saakka olen nähnyt vain kioskit, joista saa vettä, kulmat joista pitää kääntyä metroasemalle, puhelinkaupan, jossa otettiin mugshot, ruokakojut, joissa ei ole minulle, ruokarajoitteiselle juuri mitään. Pohtinut missä olen ja yrittänyt sopeutua vastaantulijoiden katseisiin. Koska pahintahan olisi, että joku luulisi, etten tiedä minne olen menossa. Älä kysy miksi, ehkä siksi että se on ainoa ikuinen totuus. Mutta matkalla aion vähintään ihmetellä. Ehkä joskus kirjoittaakin. 

keskiviikko 15. huhtikuuta 2015

Arjestakirjoittaja


On kai aika. 

On ollut vaikea löytää johtolankoja kirjoittamiseen 
elämästä, jossa liike tapahtuu vaakatasossa ja eestaas. Bussin, työpaikan, ruokakaupan, jumppatunnin, no joo, baarin ja imurin välillä. Kun meille on kerran opettu, mitä kiinnostavuus ja jännitys tarkoittavat, on vaikea uskaltautua etsimään niitä tapahtumista, jotka eivät muistuta opetettua. En ole enää aikoihin ollut muualla kuin tässä, en kiinassani, en liikkeessä, mutta silti olen halunnut kirjoittaa. Miettinyt talven yli, pysähtyikö ajattelukin siihen paikkaan, jossa osoiteeni muuttuu helpoksi ymmärtää ja minusta tuli jälleen yksiselitteinen. Oliko kaikki sanottava siinä?

Hetken pyrähdyksen jälkeen elämän itseen kohdistama voima tuntuu väistämättä paikallaan pyörittävältä. Hissiltä neljännen ja kolmannen kerroksen välissä. Taakse jääneen muutoksen tarinan tai yhteiskunnallisen vaikuttamisen agendan ulkopuolella on mahdotonta löytää kokemastaan väittämiä, joissa näkisi yhteyksiä asioihin, joita ylipäätään kannattaisi sanoa ääneen. Edes huumorintaju ei jaksaa kantaa tekstiäni sen tosiasian yli, että arki on kovin samantekevää. Viikko on paikka, jossa jokainen teko on olemassa vain itsensä vuoksi eikä sisällä kysymystä saati vastausta mistään ennenkokemattomasta. 

Muualla, poissa, kaikki on yksinkertaisempaa. Välitilassa, määrätyssä ihmettelijän roolissa jokainen saa olla naiivi, itsekäs, äänekäs ja vähän tyhmä. Ansaitakseen paikkansa sanojana tutussa on oltava näppärä tai erityinen, se joka hoksaa, twiittaa kuin tuomas tai väkertää tosi kivan meemin, jolle kaikki nauravat älykkäästi. Täällä ei parane liikaa tuumailla. Saa vielä masentuneen maineen.

Kun kaikki tietävät mistä puhut, sanottava muuttuu ja siitä tulee vähemmän houkuttelevaa ulkopuoliselle. Arjesta kirjoittavan on oltava taitava, vähintään nokkela, jopa kirjailija. Mutta vieras paikka, toiseus, riittää selitykseksi kenelle vain. Kaikilla on oikeus matkablogata. Liike antaa jokaiselle tilaa sanoa, ylipäätään mitään.

Sitten Kiinan en ole voinut kirjoittaa asioista, joiden outoutta ihmettelisin, en itsestäni oppimassa erilaisuudesta, minusta, samuudesta uudessa maisemassa. Tutusta, siitä mikä tätä kieltä ymmärtäville on yhteistä, siitä kirjoittaminen tuntuu vaaralliselta. Sanat eivät perustu yksin satunnaisiin havaintoihini vaan kykyyn asettua niiden ulkopuolenkin ulkopuolelle ja ymmärtää oma samankaltaisuuteni kaiken ympäröivän kanssa. Miksi minä kertoisin teille mitään, sillä te tiedätte jo kaiken. Miksi minulla olisi oikeus kirjoittaa?

Se niin outoa onkin. Vapaus niille sanoille, joilla ei ole poliittista vaan henkilökohtaista merkitystä, usein vieläpä ainoastaan kirjoittajalle. Tila, joka nykyisin on jokaisen otettavissa ja yhtälailla, yhä helpommin, jokaisen lukijan hylättävissä. 

Miksi ylipäätään haluan yhä kirjoittaa. Sitä kai tässä yritän selittää.

Onko itsekästä vai empaattista uskoa, että joku muu joskus ajatteli, ehkä jopa juuri nyt ajattelee kuten minä? Että joku muukin joskus oli jumissa tavallisessa. Että joku muu joskus halusi ottaa oikeutensa kirjoittaa vain todistaakseen, ettei tarvitse vierautta uskaltaakseen sanoa.

tiistai 15. heinäkuuta 2014

Viimeistä päivää

Shanghai on tänään pelkkää vettä enkä minä osaa olla täällä enää. En ole osannut enää moneen viikkoon. Luennot loppuivat, paperit valmistuivat, ystävät lähtivät. Ajattomuus ja kiire muuttuivat ajaksi, joka oli leikkirahaa, liian pieniä kolikoita turhan suureen laskuun. Kuljin museosta toiseen ja mietin, mitä joskus halusinkaan täällä tehdä. Kuka olla. Miksi. Näin ympärilläni kuvia, joita en koskaan ottanut, metroasemia, joille en sittenkään pysähtynyt. Ihmisiä, jotka eivät tulleet elämääni. Vuoteni, josta tuli paljon mutta niin nopeasti etten huomannut minkään muuttuneen.

Perjantaina kattoterassin alla valopuurona leviävä kaupunki näyttää tutulta. Ihmiset sen päällä voivat olla ketä tahansa heistä täällä, tuo tuossa kuka vain ja sama. Katson rakennusta, jonka punainen teksti oli maamerkkini ensimmäisenä iltana. Seuraan jokirantaa ja löydän paikan, jonne olin silloin matkalla. Aika kutisti tämänkin kaupungin, teki sen ihmisistä toistensa kaltaisia. Ihmettely on taito, jonka eteen on tehtävä töitä. Se katosi muiden tehtävien alle. Aikaan.

Eilen pieni outo joogamies istui selkääni ja käski hengittämään syvään. Sisään ja ulos. Se runttasi rullalle, niin kippuralle, etten ole aiemmin ollut yhtä kaksinkerroin. Mietin, kuinka se joskus kiskoi minua tukasta, läpsi jalkaani suoraksi ja sihisi. Miten se nykyisin tietää, että ymmärän sitä. Ymmärrän ja siksi näen vähemmän. Tanssivatko naiset ikkunan alla sinä iltana, en tiedä.

Ehkä kaksinkerroin on se, miten olen. Tuijotan polviani ja nostan katseeni hetkeksi hengittääkseni ja taipuakseni taas vähän syvemmälle hiljaiseen itseeni. Lopulta, kun olen valmis, nousen ja aloitan alusta.

En oikeastaan tiedä, missä nyt olen. En enää täällä mutta en muuallakaan. Olen ollut toimeton vaikka luulin, etten osaa sitä enää. Tuijottanut ikkunasta näkemättä ja kuunnellut tyhjiä ajatuksiani. Ennen ainoa paikka, missä pystyin siihen oli sellainen, joka liikkui. Linja-auto tai juna, lentokentän odotushalli, lupaus lähdöstä tai paikka vasta melkein perillä. Vain ohikulkumatkalla olen tarpeeksi poissa kaikesta, invalidi toimimaan tehokkaasti koska en ole missään ja siksi kykenevä kerrankin antamaan olla. Tilaa niille ajatuksille, joita ei itsekään kuule.

Kaksi viikkoa olen istunut junan vietävänä. Välitilassa, ainoassa paikassa, jossa osaan olla paikallani. Matkassa.

Täällä tiellä on ollut hiljaista. Ehkä siksi, että jossain vaiheessa maisemasta tuli liian tuttu. Ajatukset eivät enää harhailleet, silmät näkivät vähemmän. Kun olen perillä taas, tulee levottomuus. Se joka muistaa katsoa.

Uskon, että kirjoittaa voi myös ilman Kiinaa. Ehkä jopa säännöllisemmin. Kokeillaan sitä seuraavaksi.

Illalla, Helsingissä, nostan katseeni ja aloitan alusta.

sunnuntai 18. toukokuuta 2014

Nuoruus on


”Tajusin tässä, että musta ei tule koskaan lapsineroa”, Ruusu sanoi eräänä iltana. ”Että kukaan ei koskaan tule sanomaan, että se oli niin nuori ja jo silloin niin hyvä.” Puhuimme siitä mitä olimme olleet ja siitä, mitä meistä sitten tuli.

Istuimme samassa ravintolassa, jossa joskus ikuisuus sitten tapasimme ensimmäisiä kertoja. Silloin kun vielä olin nuori. Silloin, syyskuussa.

Ruusu sanoi, että hänellä ei ole ikäkriisiä, ainoastaan tietoisuus lapsineron kuolemasta. Mietin kuinka typerä tuo koko sana olikaan, ikäkriisi. Niin keskinkertainen, beige. Tarkoitettu niille, jotka eivät uskalla elää kuten haluavat. Silti, oli myönnettävä, etten voinut sanoa itsestäni samaa kuin hän. Olin keskinkertainen, keski-ikäinen ja kriisissä.

Kai olisi voinut kuvitella, että paluu siihen, kun on vastuussa vain itselleen olisi huumannut mieleni vapaudella ja varmuudella siitä, että kaikki on yhä mahdollista. Se, ettei ole työnantajaa, joka käskee, ettei ole sidottu odotuksiin ja totuttuihin tapoihin. Että saa päättää itse koska, mitä ja miten paljon haluaa. Opiskella, juhlia, nukkua, kirjoittaa, kuvata, tutustua, nähdä, nauraa. Keksiä itsensä uudelleen.

Kävi päinvastoin. Tappamani lapsinero vainoaa minua. Se näkee ympärillään kaikki ne, jotka vielä voivat keksiä, keitä haluavat olla. Heitä, jotka ovat ensimmäisessä aallossa matkalla tulevaisuuteen. Minä vakuutan heille, että 22 on eri asia kuin 26, joka on eri asia kuin 33, joka siis on ikäni, mitä he eivät tietenkään ole uskovinaan. ”But you are wilder than me!” sanoi 22-vuotias ystäväni. En tiennyt olisiko minun pitänyt pitää sitä kehuna vai syytöksenä.

Ei ikä minua ahdista, sinänsä. Vaan se kaikki, mitä valitsen pois valitessani tämän, vanhetessani. Voin vielä olla vaikka mitä, mutta on vaikka mitä, mitä en voi enää olla. Vielä vuosi sitten hyväksyin sen mukisematta. Sitten jäin taas siihen ansaan, jossa ensin tulee tietoa ja sitten tulee tuskaa. Että olisin voinut opiskellakin tätä, osata kieliä, lähteä aiemmin, ehtiä pidemmälle.

Toisaalta, ehkä olen sittenkin onnekas, että olin kuusitoista silloin, kun etsimme itseämme opon huoneen pölyyntyneistä yliopisto-oppaista ja paperille raksittavista ammatinvalintatesteistä. Emme kuvitelleet tulevaisuuttamme yksin kotona googlettamalla tai suorassa tv-lähetyksessä, jossa joku muu lapsinero saa päättää, miten meidän käy. Ehkä kaikki ne vaihtoehdot olisivat saaneet minut ikäkriisiin jo silloin.

Ihmillinen halu ja ihmillinen kyky nähdä suunniteltiin eri aikaan. Joillekin annetiin taito valita, meille toisille ei. Tai jos annettiin, annettiin myös kyky jossitella. Ei parantaa vain tulevaa, vaan myös mennyttä. Ollakseni lapsinero minun olisi pitänyt olla maanisen päättäväinen ja sairaalloisen intohimoinen. ”Entä jos” ei sovi lapsineron skaalaan.

Mutta ei, en aio olla ikuisesti beige. Aion olla nuori taas pian. Tiedän, hyvin, että ikä ei ole numero. Se ei ole rajoite eikä se ole etu. Se ei ole tunne siitä, mitä haluat; koiran vai lentolipun, sohvan ja television vai puistonpenkin aamuauringossa. Se on paikka omassa päässä, se mistä olet tulossa ja minne olet menossa. Se kuinka varma olet siitä, että se, mitä on, on se mitä haluat ja että se, mitä on ja haluat on vielä edessä.

Viime kesänä lauloimme loppukesän ilta-auringossa nuoruudesta. Makasimme kasassa, kaikki 130 vuotta. Nuoruus oli. Kunnes eräs laulajista totesi, että mehän emme enää olleet heitä, joista laulu kertoi. Nuoria. Järkytyin. Mitä me sitten olimme? En todellakaan ollut valmis olemaan keski-ikäinen. ”Mitä on nuoruuden ja keski-iän välissä?” joku jäi pohtimaan.

”Se on se elämä.”

Sitä paitsi, kuka muistaa nykyajan lapsineroja muutenkaan.

sunnuntai 4. toukokuuta 2014

Sieltä täältä, tieltä

Koska aika menee eikä sanoja tule. Kuvia edes. Sekavasti kuten ne usein eteen sattuvat.

































torstai 20. maaliskuuta 2014

Lopun alku


Ovikello soi eilen.

Miehellä oli joku nimikortti. Tajusin sen verran, että se halusi tulla sisälle, katsomaan jotain. Päästin sen ovesta. Se suunnisti alakerran vessaan mutta tuli pettyneenä ulos. Osoitti sitten yläkertaa toiveikkaana. Ymmärsin, että se etsi suihkua ja kuljin perässä ylös portaita. Se katsoi oranssia munanmallista suihkukoppiamme, pudisti päätään, kiitti ja lähti ulos. Suljin oven ja jatkoin opiskelua.

Muistelin vasta sitä, kuinka joskus syksyllä heräsin ovikellon renkutukseen. Kun ehdin sängystä ylös, naapuri seisoi jo olohuoneessamme huutamassa palava tupakka kädessään. Lopulta se ymmärsi, että meillä nukuttiin, ei juhlittu. Kerran Veera soitti kiinanopettajallemme, koska ovella oli poliisi kyselemässä viisumeistamme. Opettajan mielestä tilanne oli vakava. Veera oli eri mieltä. Lopulta poliisi tuli samaan tulokseen. Lähti eikä palannut.

Kaikkeen tottuu, myös Kiinaan. Tottuu siihen, että seuraavana päivänä joku on taas oven takana, listan kanssa, ehkä etsimässä asunnon omistajaa. Hokemassa jotain, mitä et ihan ymmärrä ja sanotkin sen. Sitten se nauraa, kiittää ja menee pois. Suomessa en olisi ikinä laskenut ketään tuntematonta ja tunnistamatonta sisälle, tuskin avannut oveakaan ellen olisi odottanut vieraita. Suomessa olisin soittanut poliisille sekavasta naapurista. Täällä en osaa pelätä sekopäitä, saarnaajaa tai tv-lupatarkastajaa. Elän ilman odotuksia ja otan sen, mitä eteen tulee. Ovi on avattava koska ei tiedä mitä muuten tapahtuu. Kumpikin vaihtoehto on yhtä hyvä ja paha, joten otan sen joka tarjoaa enemmän tietoa.

Kaikki tänne muualta muuttaneet tietävät Kiina-käyrän. Huiput ja pohjat, jotka alussa ovat huipulla ja pohjalla, ja huipulla ja pohjalla, ja huipulla ja pohjalla ja huipulla japohjallajahuipullajapohjallahuipullapohjalla. Käyrä hakkaa niin tiheää siksakkia, ettei keskitietä ehdi kulkea. Ajan myötä huiput mataloituvat ja pohjat nousevat, piikki pehmenee ja aallot toistuvat harvenevalla syklillä. Kun pyöräni katosi syksyllä kuljin sateessa päivätolkulla polkemassa jalkaa kiukuspäissäni. Tuli uusia pyöriä, niitä hajosi, tuli kiukkua, yhä vähemmän. Maanantaiaamuna perintöpyörääni ei näkynyt pihassa. Kohautin olkapäitäni, sanoin ehkä paska ja lähdin kävellen kouluun. Ostan ensi viikolla uuden.

Kun joku tulee tänne hetkeksi kylään, sanoo huh huh ja alkaa luetella ihmeellisiä asioita, minä hymähdän, sanon että niinhän se on ja kävelen päin ihmisiä koska miksi vaivautuisin väistämään. Toistan lauseita, jotka auttoivat minua ymmärtämään, yhä useammin en muista niitäkään koska en huomaa, että on jotain ymmärrettävää. Aivot kotouttavat ihmistä tahtomattaan. Rakentavat suhdetta tuntemattomaan.

Kevätloman jälkeen palatessamme kotiin Shanghaihin huokailin jo lentokoneessa. Lasten huutaessa tarjoilijaa, seisoin ihmishampurilaisessa koneen käytävällä ja sanoin etten uskonut, että koskaan oppisin rakastamaan tätä maata. Etten koskaan ikävöisi väentungosta ja meteliä, sitä ettei koskaan voinut tietää, miten pitää toimia ja vaikka tietäisikin se ei auttaisi. Sitä että tunteita ei näy.

Toissa yönä näin unta, että olin taas Suomessa. Äidin keittiössä purin hammasta ja yritin olla onnellinen. Sen sijaan repesin hysteeriseen itkuun. Huutamaan, ettei neljä kuukautta voinut kadota tuuleen. Että aika meni liian nopeasti. Ettei tämä nyt kyllä oikeastaan ollut reilua. Aamulla tajusin, että rakkaus oli hiipinyt mieleeni kuten suihkuntarkastaja olohuoneeseeni. En nähnyt syytä kieltääkään. Ovi oli jo auki. Sitten se tuli, pudisti päätään ja sanoi kiitos.

Joku sanoi silloin, että lähtöni oli Facebook-historian pisin, joten lienee ymmärrettävää, ettei paluukaan suju hetkessä. Kiina oli hyppy tuntemattomaan mutta se mitä tapahtuu sen jälkeen on vielä suurempi mysteeri. On aloitettava alusta. Seistävä taas liukuportaiden oikeassa laidassa. Otettava vastuu päätöksistään. On itkettävä hysteerisesti, naurettava, rakastettava kotia ja maailmaa, yhtä paljon ja toista enemmän, seottava ja sitten kerättävä itsensä. Päätettävä suunta. Se mikä minusta tulee isona. Isompana.

Ehkä kiinalainen.