China purple, China blues

Kaupungin taivas oli ensimmäisinä viikkoina epäilyttävän kirkkaan sininen. Ikään kuin maan kuplaansa sulkenut paha uni olisi loppunut ja maailma tullut taas järkiinsä: ”Se oli vain vitsi, kaikki puut ovat oikeasti elossa!"

Olen kellunut kumman raikkaissa hetkissä, ja sitten muistanut, että tuolla jossain, kaukana kaltaisieni katseilta, jonkun on yhä vaikeampi hengittää. Siellä taivas on violetti ja harmaa, sellainen kuin maailmanlopuissa ja elokuvissa, joissa ihmisrodusta on jäljellä enää Bruce Willis. 

Kiinan sini-violetit päivät ovat aivan oman sävyisiään. Kokoharmaita ja silti täynnä väriä, usein vaaleanpunaiseen taittuvia ja välillä kummasti keltaisia. Aurinkoa ei näy mutta sen valo polttaa taivaan kohdaltaan puhki värittömän sumuisaksi hehkuksi, joka haisee.

Maisema on uninen ja outo, hirveällä tavalla kaunis, sairaan kaunis mutta ei keltaisten vaan violettien lasien läpi. China lilac, China purple, China blue. Värejä jotka ovat kaikkialla ja tuntuva suussa. Tällä viikolla tuli lopulta useita sen värisiä päivä, jopa onneksi, jotta muistaisin.  

Täällä sattuu moni asia. Heittää metallit ja lasit kurkunkuorien sekaan, kantaa pullovettä kotiin, innostua Wallmartissa kaikesta siitä tavarasta, joka odottaa valtaisissa, siisteissä riveissä ottajaansa. Että on kaikkea, eikä sillä kaikella lopulta ole väliä, koska taivas on taas violetti. Että sen kaiken vuoksi taivas on taas violetti.

Ja se saa ajattelemaan vapautta. Että vapaus ei ole, että voi tehdä mitä huvittaa seurauksista riippumatta. Vapaus on sitä, että sinun ja auringon välissä ei ole muuta kuin pilviä. Sitä, että sinun ja elämäsi välissä ei ole miljoonia odotuksia ja kokonainen suku.

Puhuimme eilen opettajani kanssa siitä, miten sukuni ei välitä millaisen puolison otan. ”Kunhan hän ei ole rikollinen, he tuskin välittävät”, arvioin tilannetta. Hän hihitti, kuten usein silloin, kun hän ei voi tai haluaisi uskoa korviaan.

Tunnin teemana oli puolison valinta ja treffeillä käynti (tajusin sen hiljalleen, ja kun pääsimme kohtaan, jossa hän tivasi jälleen, millaiset standaridit minulla on etsiessäni elämänkumppania, en enää voinut asialle mitään). 

Olen jo oppinut keksimään vastauksia hänen mielikseen, jotta tunti ei täysin harhautuisi. Näin kävi aluksi usein, kun yritin selittää näkökantojani lopulta englanniksi ja kun hän yhä useammin päätyi toteamaan, ettei tiedä miten asiani ilmaistaisiin kiinaksi. Nyt taivuin sanomaan, että miehen pitäisi olla hauska ja minua pidempi (sillä ei oikeasti ole väliä).

”Se on varmasti vaikeaa. Olet liian pitkä.” Mietin, että vaikeaa se kyllä on ollut, mutta harvoin tästä syystä. 

En sanonut mitään.

Kiina on täynnä standardeja. Millainen pitää olla, milloin pitää olla sellainen kuin pitää olla, mitä pitää antaa lahjaksi, kuinka paljon kenellekin ja miksi vain vähän jollekin toiselle. 

Ikään kuin sini-violetti painajainen käärisi sisäänsä myös yksityiselämän ja pakottaisi kaikki unohtamaan kirkkaat värit. Jos uskot, että voit tehdä mitä haluat, se on joko unta tai hulluutta. Jos ajattelet, että onni ja arvo on jotain, mitä et voi mitata, olet haihattelija. 

Seuraavana päivänä minun piti kuvailla unelmatyötäni. 

”Sellainen, jossa saa matkustaa, tavata erilaisia ihmisiä ja joka ei ole joka päivä samanlainen”, keksin sanoa sanoilla, jotka osasin (tai sanoilla, jotka menivät kutakuinkin sinne päin).

Hetken keskustelun jälkeen hän ymmärsi, kirjoitti taululle pari uutta sanaa ja sanoi sitten: ”Nämä siis ovat sinun vaatimuksesi. Minulla on kolme vaatimusta: raha, edut, lomat."

Nauroin. ”Eikö sinua kiinnosta, mitä lopulta teet? Työsi sisältö?” 

”Sinä sanoit omasi, nämä ovat minun. Kaikki ihmiset ovat erilaisia. Me olemme erilaisia.” Kai minun piti olla tyytyväinen. Olin tavannut erilaisen ihmisen. 

Vaikka moni täällä haluaakin unohtaa sen mitä pitää, ja moni on onnellinen siitä mitä pitää, en voi aina olla olematta edes hiukan surullinen. Opettajani, varsin kyvykkäältä vaikuttava nuorimies tuntuu tietävän, että muualla moni muu asia voisi olla mahdollista, mutta ajattelevan silti, että täällä asiat ovat oikein. 

Olen silti iloinen, että hän opettaa minua, aviotonta lasta, vaikka hänen mielestään olemassaoloni on selvästi väärin. China purple, china blue, se ei ole vain ilmassa vaan myös ajattelussa. Minusta, ulkopuolisesta tuntuu, että se estää näkemästä. Monista täällä ehkä tuntuu, että se suojelee heitä. 

Vapaus on valintoja, mutta aina ei voi valita mistä joutuu valitsemaan. En voi kantaa kurkunkuoria Suomeen, en voi rakastua tietyn pituiseen mieheen, en voi täällä hengittää muuta ilmaa kuin tätä. Menen Wallmartiin koska haluan uskoa, että heidän vihanneksensa tappavat minut hitaammin. Juon kahvia paikassa, joka käyttää vain pahvimukeja, vihaan itseäni vähän ja teen sen silti, koska muu on liian vaikeaa. 

Liian usein valitsen olla hiljaa, koska en osaa selittää, miksi vanhemmilla ei ole oikeutta määrätä puolisoani. Miksi minusta aviottomat lapset ansaitsevat sen mitä muutkin saavat.

China purple, China blue. Se ei ole kaikille unta. Ja siitä huolimatta, kun kävelen illalla metrolle kaikkien heidän kanssaan, jotka elävät vapaudetonta vapauttaan ja olen heidän kanssaan oudosti onnellinen, uskon, että he uskovat vapauteen enemmän kuin minä. Minulla on äitini siunaus miehelle, jolla ei ole autoa ja taloa, mutta minulla on myös tieto sinisestä taivaasta ja maasta, jonka ilma ei maistu.

Se tieto on vapaus ja vastuu yhdessä värissä. No China, just blue. 

P.S. ”Kannattaa olla suuvussaan viimeinen, joka menee naimisiiin, koska kaikkien pitää tuplata sinulta saamansa lahjarahat.”

Check.

Kuka nyt mitään romantiikkaa jaksaa?

Kiinan opettajani haluaa muuttaa Suomeen.

”Jos ostan asunnon, saanko Suomen passin”, hän pohti alkuviikosta. Halusin kysyä, mikä on kiinaksi turvapaikanhakija, mutta kerrankin ymmärsin ennalta, että vitsi ei ehkä toimi. Todellisuus on liian lähellä ja hänen englantinsa liian huono. Ehkä myös vitsini. 

Olemme puhuneet Suomesta paljon, koska hän haluaa saada minut kertomaan jotain asiasta, josta tiedän. (Hänen työnsä on saada minut puhumaan ylipäätään jotain.) Lopputuloksena on tähän saakka ollut, että minä olen ymmärtänyt, että Suomessa on hyvin vähän yksiä totuuksia ja hänen mielestään Suomen valtio on hullu.

Ensinäkin, miksi kukaan antaisi rahaa opiskeluun ja asumiseen ja jopa vuoden äitiyslomaan. En enää uskaltanut selittää, kuinka pitkään kotona halutessaan voi olla (tosin täytyy myöntää, en tiedä sitä itsekään). Toiseksi, käsittämätöntä on sekin, etten ole käynyt pomoni kotona enkä siksi voi viedä hänelle sikareita, viinaa tai taidetta saadakseni ylennyksen. On tehtävä töitä. ”Niin väsyttävää." Niin ja kukat, kuka nyt veisi juhlien isännälle tai päivänsankarille kukkia.

”Kukilla ei ole arvoa. Ne kuolevat.”

Välillä on vaikea sanoa, haluaako ehkä noin kolmekymppinen tuoreehko isä, joka salaa heittää roskiin vaimonsa keräilemiä sikarilaatikoita, kertoa minulle maasta, jonka hän uskoo minun kuvittelevan Kiinaksi. Sanonhan minäkin joulupukki, kun hän kysyy, mikä Suomessa on kuuluisinta. Ehkä siksi, että mitään muuta on vaikea selittää. Näytin tosin kuvaa muumeista. Nyt tiedän, että vaikka kiinalaiset ovat jo Suomessa, muumit eivät vielä siinä laajuudessa ole kiinassa. 

Kertoessani hänen mielestään sekopäisestä sosiaaliturvasta ja siitä, etten halua naistenpäivänä kukkia vaan tasa-arvoa kuulostan itsekin karikatyyriltä. ”Ymmärrän, että täällä joku voisi ajatella noin, mutta luulin, että teillä on jo tasa-arvo”, hän sanoi. Sitten opettelimme, miten sanotaan kiinaksi, että ”johonkin verrattuna kyllä, mutta…”. Sen jälkeen sanoin englanniksi, että me tahdomme enemmän. On joskus vaikea pitää aatteistaan kiinni kuulostamatta ahneelta tai snobilta. Kun mikään ei riitä - mutta sitten taas. Miksi sen pitäisikään. 

On vaikea kiistää, etteikö meillä olisi paljon. Kun vielä olin Suomessa, opettajani kysyi viikonloppusuunnitelmiani. Yritin selittää, että menen vuokramökille saareen. ”Miksi sinä edes käyt töissä?” hän kysyi. Olin ymmälläni. ”Ei kai sinun tarvitse, jos omistat huvilan ja saaren.” Ymmärsin, etten voi mitenkään saada häntä ymmärtämään, että haluan viettää vapaa-aikani paikassa, jonne ei tule juoksevaa vettä, kun kotonani on kaikki mukavuudet. (Ja joka ei siis ole minun, aion yhä käydä töissä.)

Tällä kertaa tämä on vain hetki Pekingissä. Olen täällä taas, mutta vain käymässä. Palaaminen Kiinaan oli vähemmän "vau" ja enemmän "ai niin". Olen miettinyt, miten se mitä muutama vuosi sitten kirjoitin perustui pitkälti kaiken ihmettelylle, ja silloin tällöin muistaessani pohtinut, kuinka naiivia se olikaan. Kertoa jostain, jonka niin moni muukin on nähnyt ja kokenut, kirjoittanut hostellin terassilla matkapäiväkirjaansa, jonka sivuille ei koskaan palaa ennen kuin on harmaa ja unohtanut.

Taas pääsen lempiaiheeseeni: siihen kenellä lopulta on oikeus olla se, joka kertoo. Luuleeko kertoja näkevänsä enemmän kuin muut? Ehkä kuitenkin, kirjoittamisen tarkoitus on itse teossa, ei lopputulokseen palaamisessa. Mutta miksi sitten kirjoittaa tänne eikä vain itselleen? Ehkä se on olemassaoloa, jotain millä on arvoa, jota ei voi selittää. Kuten kukilla. 

Onko ihmettely, vertailu ja siitä puhuminen lopulta tie pois vai lähemmäs? Viikon aikana olen päässyt lähelle paikkaa, jossa lopetan pitämästä itseäni tyhmänä koska ihmettelen, ja alan nähdä itseni sen sijaan viisaana koska kyynisyys (joka on painava) on sittenkin karistettavissa. Ehkä, sittenkin, asioiden sanallistaminen ole sivistymättömyyttä, suvaitsemattomuutta tai ylenkatsetta, päinvastoin. Yritys ymmärtää ja löytää tapoja kohdata. Puolustuspuhetta, ehkä. Ehkä ei, riippuu mitä teen kyynikolle minussa.

Opettajani, hän, jonka mielestä kaunis nainen mahtuu tiettyihin mittoihin (kyllä, hän osaa

sanoa ne tarkalleen eikä häpeä sitä), mielestä sade on romanttista. Itse mietin joka kerta, miksi kukaan ottaisi tällaisen asian esiin sateen yhteydessä? Mitä edes teen tuollaisella sanalla?

Eilen kävelin tunnin jälkeen vahojen talojen reunustamien kapeiden kujien läpi metrolle. Sade oli juuri alkamassa, ukkonen salamoi jo muuttaen harmaanvioletin taivaan hetkeksi kirkkaammaksi. Ei se romanttista ollut (sana on liian kulunut) mutta tunne jäi. Sedän ja tädin pysähtynyt hetki, kun he vielä minuutin, kaksi istuivat ulkona kadulla odottamassa. Olemassa. Kun näin metron oven, tuuli yltyi. Juoksin tien yli ja ehdin romantiikkaa karkuun.

Tuon hetken ansiosta nostin tänään viimein päätäni ja katsoin ympärilleni. Näin pilvenpiirtäjät parin korttelin päässä, uuden nousemassa, vanhat talot kutistumassa niiden välissä. Asun tällä kadulla. Olen asunut jo yli viikon mutta tähän saakka olen nähnyt vain kioskit, joista saa vettä, kulmat joista pitää kääntyä metroasemalle, puhelinkaupan, jossa otettiin mugshot, ruokakojut, joissa ei ole minulle, ruokarajoitteiselle juuri mitään. Pohtinut missä olen ja yrittänyt sopeutua vastaantulijoiden katseisiin. Koska pahintahan olisi, että joku luulisi, etten tiedä minne olen menossa. Älä kysy miksi, ehkä siksi että se on ainoa ikuinen totuus. Mutta matkalla aion vähintään ihmetellä. Ehkä joskus kirjoittaakin.