Lopun alku

Ovikello soi eilen.

Miehellä oli joku nimikortti. Tajusin sen verran, että se halusi tulla sisälle, katsomaan jotain. Päästin sen ovesta. Se suunnisti alakerran vessaan mutta tuli pettyneenä ulos. Osoitti sitten yläkertaa toiveikkaana. Ymmärsin, että se etsi suihkua ja kuljin perässä ylös portaita. Se katsoi oranssia munanmallista suihkukoppiamme, pudisti päätään, kiitti ja lähti ulos. Suljin oven ja jatkoin opiskelua.

Muistelin vasta sitä, kuinka joskus syksyllä heräsin ovikellon renkutukseen. Kun ehdin sängystä ylös, naapuri seisoi jo olohuoneessamme huutamassa palava tupakka kädessään. Lopulta se ymmärsi, että meillä nukuttiin, ei juhlittu. Kerran Veera soitti kiinanopettajallemme, koska ovella oli poliisi kyselemässä viisumeistamme. Opettajan mielestä tilanne oli vakava. Veera oli eri mieltä. Lopulta poliisi tuli samaan tulokseen. Lähti eikä palannut.

Kaikkeen tottuu, myös Kiinaan. Tottuu siihen, että seuraavana päivänä joku on taas oven takana, listan kanssa, ehkä etsimässä asunnon omistajaa. Hokemassa jotain, mitä et ihan ymmärrä ja sanotkin sen. Sitten se nauraa, kiittää ja menee pois. Suomessa en olisi ikinä laskenut ketään tuntematonta ja tunnistamatonta sisälle, tuskin avannut oveakaan ellen olisi odottanut vieraita. Suomessa olisin soittanut poliisille sekavasta naapurista. Täällä en osaa pelätä sekopäitä, saarnaajaa tai tv-lupatarkastajaa. Elän ilman odotuksia ja otan sen, mitä eteen tulee. Ovi on avattava koska ei tiedä mitä muuten tapahtuu. Kumpikin vaihtoehto on yhtä hyvä ja paha, joten otan sen joka tarjoaa enemmän tietoa.

Kaikki tänne muualta muuttaneet tietävät Kiina-käyrän. Huiput ja pohjat, jotka alussa ovat huipulla ja pohjalla, ja huipulla ja pohjalla, ja huipulla ja pohjalla ja huipulla japohjallajahuipullajapohjallahuipullapohjalla. Käyrä hakkaa niin tiheää siksakkia, ettei keskitietä ehdi kulkea. Ajan myötä huiput mataloituvat ja pohjat nousevat, piikki pehmenee ja aallot toistuvat harvenevalla syklillä. Kun pyöräni katosi syksyllä kuljin sateessa päivätolkulla polkemassa jalkaa kiukuspäissäni. Tuli uusia pyöriä, niitä hajosi, tuli kiukkua, yhä vähemmän. Maanantaiaamuna perintöpyörääni ei näkynyt pihassa. Kohautin olkapäitäni, sanoin ehkä paska ja lähdin kävellen kouluun. Ostan ensi viikolla uuden.

Kun joku tulee tänne hetkeksi kylään, sanoo huh huh ja alkaa luetella ihmeellisiä asioita, minä hymähdän, sanon että niinhän se on ja kävelen päin ihmisiä koska miksi vaivautuisin väistämään. Toistan lauseita, jotka auttoivat minua ymmärtämään, yhä useammin en muista niitäkään koska en huomaa, että on jotain ymmärrettävää. Aivot kotouttavat ihmistä tahtomattaan. Rakentavat suhdetta tuntemattomaan.

Kevätloman jälkeen palatessamme kotiin Shanghaihin huokailin jo lentokoneessa. Lasten huutaessa tarjoilijaa, seisoin ihmishampurilaisessa koneen käytävällä ja sanoin etten uskonut, että koskaan oppisin rakastamaan tätä maata. Etten koskaan ikävöisi väentungosta ja meteliä, sitä ettei koskaan voinut tietää, miten pitää toimia ja vaikka tietäisikin se ei auttaisi. Sitä että tunteita ei näy.

Toissa yönä näin unta, että olin taas Suomessa. Äidin keittiössä purin hammasta ja yritin olla onnellinen. Sen sijaan repesin hysteeriseen itkuun. Huutamaan, ettei neljä kuukautta voinut kadota tuuleen. Että aika meni liian nopeasti. Ettei tämä nyt kyllä oikeastaan ollut reilua. Aamulla tajusin, että rakkaus oli hiipinyt mieleeni kuten suihkuntarkastaja olohuoneeseeni. En nähnyt syytä kieltääkään. Ovi oli jo auki. Sitten se tuli, pudisti päätään ja sanoi kiitos.

Joku sanoi silloin, että lähtöni oli Facebook-historian pisin, joten lienee ymmärrettävää, ettei paluukaan suju hetkessä. Kiina oli hyppy tuntemattomaan mutta se mitä tapahtuu sen jälkeen on vielä suurempi mysteeri. On aloitettava alusta. Seistävä taas liukuportaiden oikeassa laidassa. Otettava vastuu päätöksistään. On itkettävä hysteerisesti, naurettava, rakastettava kotia ja maailmaa, yhtä paljon ja toista enemmän, seottava ja sitten kerättävä itsensä. Päätettävä suunta. Se mikä minusta tulee isona. Isompana.

Ehkä kiinalainen.