Nuoruus on

”Tajusin tässä, että musta ei tule koskaan lapsineroa”, Ruusu sanoi eräänä iltana. ”Että kukaan ei koskaan tule sanomaan, että se oli niin nuori ja jo silloin niin hyvä.” Puhuimme siitä mitä olimme olleet ja siitä, mitä meistä sitten tuli.

Istuimme samassa ravintolassa, jossa joskus ikuisuus sitten tapasimme ensimmäisiä kertoja. Silloin kun vielä olin nuori. Silloin, syyskuussa.

Ruusu sanoi, että hänellä ei ole ikäkriisiä, ainoastaan tietoisuus lapsineron kuolemasta. Mietin kuinka typerä tuo koko sana olikaan, ikäkriisi. Niin keskinkertainen, beige. Tarkoitettu niille, jotka eivät uskalla elää kuten haluavat. Silti, oli myönnettävä, etten voinut sanoa itsestäni samaa kuin hän. Olin keskinkertainen, keski-ikäinen ja kriisissä.

Kai olisi voinut kuvitella, että paluu siihen, kun on vastuussa vain itselleen olisi huumannut mieleni vapaudella ja varmuudella siitä, että kaikki on yhä mahdollista. Se, ettei ole työnantajaa, joka käskee, ettei ole sidottu odotuksiin ja totuttuihin tapoihin. Että saa päättää itse koska, mitä ja miten paljon haluaa. Opiskella, juhlia, nukkua, kirjoittaa, kuvata, tutustua, nähdä, nauraa. Keksiä itsensä uudelleen.

Kävi päinvastoin. Tappamani lapsinero vainoaa minua. Se näkee ympärillään kaikki ne, jotka vielä voivat keksiä, keitä haluavat olla. Heitä, jotka ovat ensimmäisessä aallossa matkalla tulevaisuuteen. Minä vakuutan heille, että 22 on eri asia kuin 26, joka on eri asia kuin 33, joka siis on ikäni, mitä he eivät tietenkään ole uskovinaan. ”But you are wilder than me!” sanoi 22-vuotias ystäväni. En tiennyt olisiko minun pitänyt pitää sitä kehuna vai syytöksenä.

Ei ikä minua ahdista, sinänsä. Vaan se kaikki, mitä valitsen pois valitessani tämän, vanhetessani. Voin vielä olla vaikka mitä, mutta on vaikka mitä, mitä en voi enää olla. Vielä vuosi sitten hyväksyin sen mukisematta. Sitten jäin taas siihen ansaan, jossa ensin tulee tietoa ja sitten tulee tuskaa. Että olisin voinut opiskellakin tätä, osata kieliä, lähteä aiemmin, ehtiä pidemmälle.

Toisaalta, ehkä olen sittenkin onnekas, että olin kuusitoista silloin, kun etsimme itseämme opon huoneen pölyyntyneistä yliopisto-oppaista ja paperille raksittavista ammatinvalintatesteistä. Emme kuvitelleet tulevaisuuttamme yksin kotona googlettamalla tai suorassa tv-lähetyksessä, jossa joku muu lapsinero saa päättää, miten meidän käy. Ehkä kaikki ne vaihtoehdot olisivat saaneet minut ikäkriisiin jo silloin.

Ihmillinen halu ja ihmillinen kyky nähdä suunniteltiin eri aikaan. Joillekin annetiin taito valita, meille toisille ei. Tai jos annettiin, annettiin myös kyky jossitella. Ei parantaa vain tulevaa, vaan myös mennyttä. Ollakseni lapsinero minun olisi pitänyt olla maanisen päättäväinen ja sairaalloisen intohimoinen. ”Entä jos” ei sovi lapsineron skaalaan.

Mutta ei, en aio olla ikuisesti beige. Aion olla nuori taas pian. Tiedän, hyvin, että ikä ei ole numero. Se ei ole rajoite eikä se ole etu. Se ei ole tunne siitä, mitä haluat; koiran vai lentolipun, sohvan ja television vai puistonpenkin aamuauringossa. Se on paikka omassa päässä, se mistä olet tulossa ja minne olet menossa. Se kuinka varma olet siitä, että se, mitä on, on se mitä haluat ja että se, mitä on ja haluat on vielä edessä.

Viime kesänä lauloimme loppukesän ilta-auringossa nuoruudesta. Makasimme kasassa, kaikki 130 vuotta. Nuoruus oli. Kunnes eräs laulajista totesi, että mehän emme enää olleet heitä, joista laulu kertoi. Nuoria. Järkytyin. Mitä me sitten olimme? En todellakaan ollut valmis olemaan keski-ikäinen. ”Mitä on nuoruuden ja keski-iän välissä?” joku jäi pohtimaan.

”Se on se elämä.”

Sitä paitsi, kuka muistaa nykyajan lapsineroja muutenkaan.