Katso mitä maisemaa

On syyskuun viimeinen päivä, ilta jo. Minä ja Kiinan historia taistelemme kahvilan terassilla laskevaa pimeyttä vastaan. Yksi luku loppuun ennen vapaata viikkoa. Keskittyminen herpaantuu, wechat huutaa, joku kutsuu jonnekin. Kieltäydyn ja tihrustan viimeisen kappaleen:

"Lokakuun ensimmäisenä päivänä vuonna 1949 Mao Zedong ajoi pitkin Pekingin katuja amerikkalaisella jeepillä ja julisti Kiinan kansantasavallan perustetuksi. Taivaan mandaatti oli siirtynyt Kiinan kommunistiselle puolueelle." Suljen kirjan. 

Seuravana aamuna, lokakuun ensimmäisenä päivänä 64 vuotta Maoa myöhemmin istun bussin takapenkillä parin tunnin ajomatkan päässä Shanghaista ja tuijotan tien varteen pissaavia kiinalaisia. Liikenne seisoo kahdella kaistalla koska jollekin tuli hätä. Ehkä seuraavakin päätti pysähtyä, viidennellä ei enää ollut vaihtoehtoa. Nyt edessämme ei näy liikkuvaa autoa. Kuusi tuntia venyy kahdeksaksi. Toivon että mies alhaalla etsisi edes puun.

Ehkä logiikka on joku muu kuin itsekkyys, ehkä olematon, mutta tämä, hätä, on järkevin selitys, jonka keksimme. Pissarivi ojassa. Kultainen viikko. Tässä sitä ollaan.

Kaikki sanoivat, että kansallisviikolla ei kannata lähteä minnekään ellei ole pakko. Koko Kiina matkustaa ja kun 1,3 miljardia ihmistä matkustaa, kannattaa pysyä paikoillaan. Olin ajattellut opiskella ja nähdä ehkä lisää tätä kaupunkia. Levätä ja vähän juhliakin.

Mutta sitten Emma kertoi lähtevänsä vuorille ja kuulin sanovani, kuinka mukava olisi lähteä mukaan. ”I know it's going to be crowded, but still.” Raitista ilmaa ja maisemia. Maaseutua ja sitä oikeampaa Kiinaa. Rural China, tiedättehän.

On ensimmäinen kylmä aamu. Kello ei ole soinut 4.50 sitten toukokuun. En tiedä olenko täysin hereillä, syön snickersiä aamupalaksi ja yritän päättää. Kaikkialla on keltaisia lippalakkeja, tai punaisia lippalakkeja. Keppejä ja huutoa. Kello on seitsemän aamulla ja me jonotamme vuorelle. Raitista ilmaa ja maisemia, mietin ja tuijotan naista, joka tuijottaa minua. Eksoottisia maisemia molemmille.

Kaikki osat minusta koskevat toista ihmistä, enkä tiedä koskevatko jalkani enää maahan. Jono, tai pikemminkin massa joka voisi olla jono jos jono olisi asia, johon täällä uskotaan ei liiku mutta joku liikkuu koko ajan ohitseni. Nostaa matkalla minut aina sentin ylemmäksi ja vääntää ruumistani rullalle. Mulkoilen enkä muuta voi vaikka kaikkeni yritän. 

Haukkaan snickersiä ja mietin ensimmäistä Kiina-kokemustani juna-asemalla muutama vuosi sitten, kuinka yritimme olla kohteliaita ja jonottaa. Sitten Aino nosti kyynärpäänsä massan päiden korkeudelle ja hankki meille liput. Nyt edes voima ja pituus eivät auta, pitää olla tahtoa ja taitoa.

Vieressäni seisova poika yltää ehkä korkeintaan vyötärööni eikä näytä olevan moksiskaan. Juttelee isälleen, nauraa. Minun 17,6 ihmistä neliökilometrillä -hermojani nipistelee, katson Emmaa, ruotsalaista joka ymmärtää. Saan sentää pyöritellä silmiäni jollekin. Kun en muutakaan voi. 

Ihmiskasa vyöryy iloisesti huudahtaen eteenpäin aina, kun jossain mutkan takana näkymätömissä vartijat avaavat portit. ”At least they are happy”, Emma sanoo. Aikaa perheen kanssa, siitä tässäkin juhlassa on kysymys. Tehdään asioita yhdessä. Kirjaimellisesti.

Aamu lämpenee. Poliisi hajottaa massan kahteen, livahdan viimeisenä köyden ali paremmalle puolelle. Alan jo oppia.

En tiedä sitä vielä, mutta tämä yhä painostavammaksi käyvä massa on vasta jono portille, jonka takana on jono putkeen, joka johtaa jonolle, jossa jonotetaan ovelle jonka takana on jono bussille. Bussi vie ylös portille, jossa jonotetaan lippuluukulle ja sen jälkeen portille. Kun olen vihdoin kaikkien esteiden vuoren puolella, on kulunut viisi tuntia siitä kun aloitin tunnin bussimatkan kohti määränpäätäni. Edessä on enää yksi este, vuori. Tai niin luulin.

 

Vyöryessäni massan mukana ensimmäisen portin sillä puolen olin vähällä luovuttaa. ”Se on aika iso vuori”, Emma sanoi kun tuskastelin ihmismassaa. But still. Ensimmäisellä portaalla ymmärrän: se oli myös aika iso määrä ihmisiä. 

En ole koskaan kiivennyt jonossa vuorelle. En ole koskaan nähnyt, kun nuoret naiset kiipeävät korkokengissä vuorelle. En ole koskaan nähnyt, kun perheenäiti kantaa lastaan ja villakoiraansa ylös vuorelle. En ole koskaan nähnyt, kun pieni sitkeä mummo kapuaa ylös vuorelle ja väistää kun vähemmän sitkeää mies nytkyy kantotuolissa kohti huippua. En ole koskaan nähnyt niin paljon ihmisiä kiipeämässä vuorelle. En ole koskaan ollut näkemättä vuorta ihmisiltä. Sillä jos kysytte maisemista, en osaa sanoa juuri mitään. Ihan hienoja ne oli. Mutta kaikki se mikä raastoi, hämmästytti ja nauratti oli paljon, paljon enemmän.

Päädyttyäni kymmeniin valokuviin, tiputtuani melkein portailta koska joku tunki vaelluskeppinsä jalkoihini (tai lähes kompastuttuani hermostuksissani vaelluskeppiin yrittäessäni ohittaa kikattavia teinejä) ymmärsin taas kerran etsiväni väärää kokemusta. Älä oleta, ota se mikä tulee. Mene vuoren luo. 

Katso hitaasti ylös kiikkuvia perheitä muovikasseineen, termospulloineen, nuudelivarastoineen. Teinejä 90-luvun jättimakuupusseineen, nuoria pareja kaupasta juuri haettuine vaelluskenkineen. Pyhämekkoja, kamerakokoelmia, koiria. Kolmevuotiaita jotka kiipeävät kolme tuntia kohti huippua. Ohi virtaavaa loppumatonta letkaa, joka ei ole luonto mutta ihminen. Tahto tehdä ja nähdä, kuten minullakin. He näkivät vuoren, minä heidät, ehkä lopulta saimme yhtä paljon.

Taifuunissa ei välttämättä ole tuulista mutta siellä on märkää. Ja silti tiedät olleesi taifuunissa. Kokemus, rural China, jotain aitoa. Mitä se lieneekään, harvoin sitä mitä odotat.

Toivuttuani vuoresta ja Emma kuumista lähteistään, opiskeltuamme päivän kaupungissa jossain siellä kävimme kolmantena päivänä eräässä kylässä, siellä maaseudulla. Pakenimme massoja sivukujille, kurkin ovista joiden takana lapset katsoivat Sponge Bobia, tädit minua. Mies myi antiikkia kaupassa lintunsa kanssa. Kello tikitti, aika oli jäänyt jonnekin 64 vuoden välille.  

Eräässä kaupassa mies kaupassa myi tulitikkuaskeja. Niiden kansiin oli liimattu tunnettuja sankareita ja muitakin, no, miehiä. Batman, Supermies, Mao, Obama, Osama ja Hitler. Kaupassa ei saanut ottaa kuvia. ”Tell me when he's not looking.” Sitten ostin kolme tyhmää miestä.

Ai niin. Eräs saksalainen tuttavani vei Mozart-kuulia lahjaksi kiinalaiseen perheeseen. ”Onko se Hitler?” Ei, ei se ollut. Niin niin, totta, emme mekään opiskelleet Kiinan historiaa kovin tarkoin. But still.