Jos menin Kiinaan (p.s. Happy 111111 Day!)

Joku, ehkä tunnettekin hänet, sai eilen kuulla tulevansa tänne ensi vuonna.

Ehkä senkin puhelin oli soinut maanantaina kahden tunnin yöunien jälkeen ja joku oli sanonut sille, että se lähtee vuoden päästä Kiinaan. Ehkä sekin oli unohtanut kysyä kaikki olennaiset kysymykset ja tarkistanut puhelutiedoista hetken päästä, että joku puhelu tuntemattomasta numerosta oli oikeasti saapunut. Googlannut numeron, ehkä kahdesti. Odottanut seuraavaan päivään ja nähnyt nimensä listassa. Sitten huutanut kaikille ja lujaa: MÄÄ MEEN KIINAAN!!! Ehkä sekään ei lakkaa huutamasta vuoteen.

Ja ehkä sekin vuoden päästä kävelee rakennustyömaan ohi metrolle, törmää tahalleen teinitytön kauppakassiin ja miettii, että jesta, mitä mää oikein hössötin. Että täähän on vaan Kiina. Ja sitten sille iskee paniikki.

Olin näet istunut koko päivän sisällä kirjoittamassa paperia Pohjois-Koreasta. Tuijottanut seinää ja imuroinut. Nyt olin matkalla näkemään suomalaisia ystäviäni sille kadulle, johon täällä paetaan maailmaa ja mennään leikkimään Eurooppaa. Juodaan ranskalaisia viinejä, italialaisia aperitiivejä ja syödään susia, Euroopan lempiruokaa. Kadulle jossa ei ole Kiinaa sen vertaa kuin unclebensin hapanimeläkastikeessa K-marketin hyllyssä.

Iski paniikki. Täällä mää vaan tuhlaan kaiken minkä sain. Minun pitäisi olla jossain kokemassa jotain aitoa, ottamassa mahdollisuudesta kaikki irti ja Kiinasta vaari. Kuvaamassa niin hienoja valokuvia että silmiin sattuu ja ymmärtämässä miksi on niin kuin on. Keskellä suurta kokemustani, jonka jälkeen mikään ei ole sama ja minä olen eri.

Ja aloin miettiä sitäkin, että kuka hullu nyt Kiinaan lähti kun olisi voinut hakea Amerkkaan. Ja että kannattiko mun just nyt lähteä, kun sitten en enää ikinä voi näillä rahoilla. Ja että mitä mää koko viime vuodenkin puuhasin kun vaan vouhotin lähtemisestä ja nyt vaan täällä hinkkaan väliä koti-koulu-jumppala-kauppa ja ryömin illaksi viltin alle. Että hyvänen aika mitä kaikki taas ajattelee ja rahat pois ja tyttö kotiin. Jos ja jos ja jos ja jos siinä kävellessäni mietin, joka askeleelle uusi jos ja jos ja jos. Kunnes iski paniikki siitä, että eihän tämä passaa koska pitää olla kiitollinen eikä inistä.

Ja sitten aloin miettiä sitä, että pitää kirjoittaa tänne ja että mitä nyt sitten, kun en enää jaksa ihmetellä mitään ja ihmettelen lähinnä sitä, mitä silloin ihmettelin ja että pitäisi äkkiä mennä jonnekin, missä ihmetellä jotain. Ja sitten mietin, että kuinka typerää se kaikki ihmettely oli ja pitäisi tulla järkiinsä ja alkaa käyttäytyä vähän hillitymmin eikä olla koko ajan vaan niin kauhean niin tai älyttömän näin kuin mikäkin hissi ja sitten vielä kertoa se kaikille.

Sitten tuli vielä matkalla äitiä ikävä, kun etsin villasukkia vaatekaupasta. Pari vuotta sitten sain siltä joululahjaksi kahdet reisiin saakka ulottuvat villasukat. Mustat ja siniset. En kuitenkaan koskaan pitänyt niitä koska ne olivat epäkäytönnölliset (sori äiti) mutta en pitkään aikaan pystynyt myymään niitä kirpputorilla koska koin velvollisuudekseni pitää niistä. En voinut myydä kaikkia äidin ajatuksia, sitä kun se ajatteli niitä ostaessa, että pitäisin niistä. Tavallaan pidinkin mutta niin, ne nyt oli hieman epäkäytönnölliset (sori äiti). Ja sitä sitten melkein itkin ruotsalaisen ketjukaupan sukkaosastolla Shanghain pohjoisosassa ja törmäilin tahallani kauppakasseihin.

Siinä panikoidessa ja itkiessä en tainnut huomata, että siinähän sitä ihmeteltävää oli. Arkipäivässä ja paniikissa, siinä että se tulee kaikkialle. Siinä että pää on siitä outo laite, ettei se osaa koskaan haluta sitä mitä on. Että sain Kiinani ja nyt mietin, oliko siinäkään sitten mitään järkeä. Että silloin saatoin hyppiä ilosta seinille, kun muutos oli vasta lupaus, mutta nyt kun se on tässä, en luota itseeni, että osaisin tehdä sen oikein. Siksi samalla kun joka päivä mietin kuinka mahtavaa on olla täällä, mietin, että ei ole tarpeeksi mahtavaa koska joku mahtavan mittauslaitokselta tulee huomenna tikun kanssa ja toteaa, että epäonnistuin. Että sillälailla.

Joku kirjoitti joskus gradustani, että sen kirjoittaja on omituinen jossittelija, jossa voisi olla potentiaalia, jos se lakkaisi jossittelemasta. Mietin taas, että se osui oikeampaan kuin tiesikään. Olin yhden metromatkan ja parin korttelin aikana kyseenalaistanut kaiken, mikä on tehnyt viime vuodesta yhden parhaista ikinä, surrut etten ole käyttänyt oikein aikaa, joka on vielä edessä ja itkenyt (melkein) koska en pysytynyt myymään villasukkia kirpputorilla.

Tajusin että marraskuu tulee kai tännekin, ilmaan ja päihin ja että olin kamalan onnellinen kaikkien niiden puolesta, jotka saivat sen puhelun, mahdollisuuden lähteä ja onnistua. Että olen kamalan onnellinen omasta puolestani aina silloin, kun olen järjissäni ja että lähtöäni on vielä jäljellä. Että viime vuoden olin ehkä vähän seinillä ja kiinakiinakiina mutta ai että se oli kivaa ja kun marraskuu on ohi alan taas hössöttää koska hillitty voi olla joskus myöhemmin.

Oikeesti, hyvin menee äiti! En itke enää. Lisään tähän vähän ihmeteltävää:

rokkibändi

chili

festivaali

kala

hyvä ruoka

laitos

Zhu

Sitä voin sitten tähän lopuksi vielä vähän ihmetellä, että 11.11. täällä oli yksittäisten ihmisten päivä. Sinkkujen päivä siis, kai. Kuulin jälkeen päin, että silloin nettikaupoista sai alennusta. Kai se on sitten yksittäisen ihmisen tapa rakastaa. Ja yhteiskunnan tapa rakastaa yksittäistä ihmistä. Opin myös, että Kiinassa ei saa antaa lahjaksi kenkiä, kelloa, päärynöitä eikä sateenvarjoa. Ne tarkoittavat, että haluat eroon saajasta. Tai odotat hänen kuolemaansa. Sama asia tavallaan.

Lisäksi luin artikkelin (kiitos Sisko), että Kiinassa ihmiset, jotka ovat ammatiltaan toimittajat ovat kaikkein yksinäisimpiä. "It’s even more difficult for those in TV news because they have to work late. (---) Moreover, some media workers have little time for a social life (---) A lot of media workers prefer to live in a cyber world. "

Mutta lohduttavaa oli, että journalistin huumorintaju ei tästä yksinäisyydestä kärsi: "Now they have another reason to poke fun at themselves: being single."

Harmittaa kyllä, että en viettänyt 1111-päivää kunnolla (alunperin se muuten oli 111111-päivä sillä sen vietto aloitettiin kaksi vuotta sitten). Olin seurassa enkä shoppaillut. Toisaalta, enhän ole täällä ammatissani, joten saan ehkä anteeksi. Ensi vuonna sitten. Ostan itselleni alennuspäärynän ja vitsailen kustannuksellani.

Mutta huomenna menen Koreaan, jos muistan ja lupaan ensi kerralla kirjoittaa jotain hilpeämpää ja tosi mahtavia kokemuksia Kiinasta eikä mun päästä.

P.S. Saa lähettää villasukkia, nilkkapituisia.