点

Kiinassa aikaa tarkoittavassa kirjoitusmerkissä on pari viivaa, laatikko ja laatikon alla neljä pistettä. Nyrjähtäneet viisarit ja jalat, ajattelin kun opettelin muistamaan sitä. Eilen tunnilla joku muu näytti ajatelleen samaa. “Because time is running away”, sanoi takarivin äänekäs poika, tai mies, mikä se nyt on kun on puolivälissä kahta- ja kolmeakymmentä. Kun aika ei vielä karkaile niin nopeaa.

En usein ole hänen kanssaan samaa mieltä, mutta tuolloin olin. Jonnekin se juoksee. Katoaa täällä vielä nopeammin kuin kotona, hukkuu metroon, ruokakaupan hyllyjen väliin, putkimiehen odotteluun. Ehkä sitä ei vaan riitä kaikille yhtä paljon, liikaa jakajia, tiedättehän. Mitään ei ehdi, aina on sata asiaa listalla, nukkua ei jouda, kaikki kestää, ruokaakin pitäisi laittaa ja kääk, taas pitää mennä ja läksytkin on tekemättä.

Tuntuu kuin olisin hengittänyt nämä pari kuukautta sisään nielemättä ja purematta. Joku sanoo mennäänkö jonnekin, minä sanon mennään. Siellä joku kysyy, mennäänkö huomenna jonnekin. Sanon mennään. Yhtäkkiä huomaan seisovani karhupuvussa hississä, baarissa tuijottamassa tyttöä, jolla on Minni-hiiren pää ja uimapuku. Harmaantunutta liikemiestä, joka tuijottaa Minni-hiiren perää. Kiipeäväni vuorelle tuhansien kiinalaisten kanssa, tilaavani iltapukua kiiltävästä kankaasta. Istuvani kotisohvalla aamuseitsemältä laulamassa Bon Jovia brasilialais-kiinalaisen uuden ystäväni kanssa. Hän sanoo olevansa vanha sielu, tuo poika tai mies, tai mikä se nyt on kun on puolivälissä kahta- ja kolmeakymmentä. Kun vielä voi sanoa olevansa vanha vain sielultaan.

Ikä, aika, kiire, syksy, talvi. Toisaalta kaikki tarkoittaa täällä jotain muuta kuin siellä. Täällä tarkoittaa muuta kuin siellä. Minulle nyt vähintään. Väliaika, sanoisin. Siellä tuli talviaika, mutta täällä on vielä melkein kesä, marraskuussa, ihmettelevät nekin, jotka tietävät muita vuosia. Minä en edes ihmettele, otan yhä melkein kaiken annettuna. Minni-hiiret, kesän, professori Zhun tarinat.

Tänään puhuimme kulttuurivallankumouksesta. ”That time Mao screwed up good”, hän sanoo ja hörppää teetään. Se oli kaikkien kamppanjoiden äiti, aika jolloin professori Zhukin hakkasi opettajiaan. Kunnes aika kasvatti hänestä ajattelijan. Minustakin hiljalleen. Hylkään Naughty Disney -juhlat ja ostan lipun jonnekin, minne menisin sielläkin, omassa elämässäni. Väitän tunnilla vastaan, muistan että minullakin on mielipiteitä. Löydän jonkun joka nauraa kanssani ääneen, kun muut ovat hiljaa. Sanon ei kiitos, kun joku kysyy mennäänkö huomenna jonnekin. On muutakin tekemistä.

Kun ei vielä tiedä mitä on tarjolla, toimii suodattamatta. Valitsee sen mikä eteen sattuu, nyökkää hiljaa ja huomaa vasta jälkeenpäin, että ajatteli jotain. Oppii lopulta, että jossain on vaihtoehto. Vuosi alkaa tuntua hetkeltä ikuisuuden sijaan, ehkä siksikin mitä kotona tapahtuu. Neljäkymmentä sieltä, seitsemänkymmentä täältä, ohjelma tuolta ja pari lehteä siinä samassa. Kaikki se mitä osaan, jopa kokonainen kappale historiaa. Talvi on tulossa, monella tapaa. Kun aloitin journalistiikan opiskelun tutorimme sanoi, että meille tulee aina riittämään töitä. Kunpa voisin palata siihen hetkeen nauramaan. Muualle palaaminen ei sen sijaan naurata yhtään.

Harjottelin eilen oikella kädellä kirjoitusmerkkejä ja tsättäsin vasemmalla niille, jotka ovat kotona näkemässä, kun aika loppuu. Päätimme pitää skype-palaverin otsikolla ”Mikä minusta tulee isona?". Sitten joskus kun on aikaa. Join viiniä pöydän ääressä, punaista tietenkin. Veera istui sohvalla. Kaikkialla lojui kiinan kirjoja, punaisia tietenkin, papereita täynnä pakenevaa aikaa.

”Tsiitsintsöö? Hei, mää tiiän tän! Oota, mää teen sen!!” Piirsin laatikon, väliviivan, koukun, vinojutun, helpon jutun koukulla ja lopuksi tsöön. Polkupyörä oli valmis.

”Just. Mulla ei kyllä oo mitään käsitystä tsiitsintsööstä.” No, pyörät nyt on aina olleet mun juttu. Niillä voi ajaa aikaa takaa.

Aika juoksee myös professori Zhun luennoilla, vallankumouksesta toiseen. Eilen puoli viideltä iltapäivällä Mao lopulta kuoli. Sydän särkyneenä, Zhu sanoo aina. Kuuleman mukaan hän kysyi viimeiseksi ”vieläkö on toivoa?”.

En väittänyt vastaan. Otin sen annettuna. Toivoa on aina kun on aikaa. Maolla ei enää ollut, mutta se olikin ehtinyt jo vaikka mitä.

(To do -listalla: maksa vuokra, osta vettä, tee kotitentti, valitse aihe esseelle, käy avioliittomarkkinoilla, valokuvaa, keksi itsellesi ammatti. Mutta nyt pitää mennä, oman elämän juttuja. Valitsin ihan itse.)