China purple, China blues

Kaupungin taivas oli ensimmäisinä viikkoina epäilyttävän kirkkaan sininen. Ikään kuin maan kuplaansa sulkenut paha uni olisi loppunut ja maailma tullut taas järkiinsä: ”Se oli vain vitsi, kaikki puut ovat oikeasti elossa!"

Olen kellunut kumman raikkaissa hetkissä, ja sitten muistanut, että tuolla jossain, kaukana kaltaisieni katseilta, jonkun on yhä vaikeampi hengittää. Siellä taivas on violetti ja harmaa, sellainen kuin maailmanlopuissa ja elokuvissa, joissa ihmisrodusta on jäljellä enää Bruce Willis. 

Kiinan sini-violetit päivät ovat aivan oman sävyisiään. Kokoharmaita ja silti täynnä väriä, usein vaaleanpunaiseen taittuvia ja välillä kummasti keltaisia. Aurinkoa ei näy mutta sen valo polttaa taivaan kohdaltaan puhki värittömän sumuisaksi hehkuksi, joka haisee.

Maisema on uninen ja outo, hirveällä tavalla kaunis, sairaan kaunis mutta ei keltaisten vaan violettien lasien läpi. China lilac, China purple, China blue. Värejä jotka ovat kaikkialla ja tuntuva suussa. Tällä viikolla tuli lopulta useita sen värisiä päivä, jopa onneksi, jotta muistaisin.  

Täällä sattuu moni asia. Heittää metallit ja lasit kurkunkuorien sekaan, kantaa pullovettä kotiin, innostua Wallmartissa kaikesta siitä tavarasta, joka odottaa valtaisissa, siisteissä riveissä ottajaansa. Että on kaikkea, eikä sillä kaikella lopulta ole väliä, koska taivas on taas violetti. Että sen kaiken vuoksi taivas on taas violetti.

Ja se saa ajattelemaan vapautta. Että vapaus ei ole, että voi tehdä mitä huvittaa seurauksista riippumatta. Vapaus on sitä, että sinun ja auringon välissä ei ole muuta kuin pilviä. Sitä, että sinun ja elämäsi välissä ei ole miljoonia odotuksia ja kokonainen suku.

Puhuimme eilen opettajani kanssa siitä, miten sukuni ei välitä millaisen puolison otan. ”Kunhan hän ei ole rikollinen, he tuskin välittävät”, arvioin tilannetta. Hän hihitti, kuten usein silloin, kun hän ei voi tai haluaisi uskoa korviaan.

Tunnin teemana oli puolison valinta ja treffeillä käynti (tajusin sen hiljalleen, ja kun pääsimme kohtaan, jossa hän tivasi jälleen, millaiset standaridit minulla on etsiessäni elämänkumppania, en enää voinut asialle mitään). 

Olen jo oppinut keksimään vastauksia hänen mielikseen, jotta tunti ei täysin harhautuisi. Näin kävi aluksi usein, kun yritin selittää näkökantojani lopulta englanniksi ja kun hän yhä useammin päätyi toteamaan, ettei tiedä miten asiani ilmaistaisiin kiinaksi. Nyt taivuin sanomaan, että miehen pitäisi olla hauska ja minua pidempi (sillä ei oikeasti ole väliä).

”Se on varmasti vaikeaa. Olet liian pitkä.” Mietin, että vaikeaa se kyllä on ollut, mutta harvoin tästä syystä. 

En sanonut mitään.

Kiina on täynnä standardeja. Millainen pitää olla, milloin pitää olla sellainen kuin pitää olla, mitä pitää antaa lahjaksi, kuinka paljon kenellekin ja miksi vain vähän jollekin toiselle. 

Ikään kuin sini-violetti painajainen käärisi sisäänsä myös yksityiselämän ja pakottaisi kaikki unohtamaan kirkkaat värit. Jos uskot, että voit tehdä mitä haluat, se on joko unta tai hulluutta. Jos ajattelet, että onni ja arvo on jotain, mitä et voi mitata, olet haihattelija. 

Seuraavana päivänä minun piti kuvailla unelmatyötäni. 

”Sellainen, jossa saa matkustaa, tavata erilaisia ihmisiä ja joka ei ole joka päivä samanlainen”, keksin sanoa sanoilla, jotka osasin (tai sanoilla, jotka menivät kutakuinkin sinne päin).

Hetken keskustelun jälkeen hän ymmärsi, kirjoitti taululle pari uutta sanaa ja sanoi sitten: ”Nämä siis ovat sinun vaatimuksesi. Minulla on kolme vaatimusta: raha, edut, lomat."

Nauroin. ”Eikö sinua kiinnosta, mitä lopulta teet? Työsi sisältö?” 

”Sinä sanoit omasi, nämä ovat minun. Kaikki ihmiset ovat erilaisia. Me olemme erilaisia.” Kai minun piti olla tyytyväinen. Olin tavannut erilaisen ihmisen. 

Vaikka moni täällä haluaakin unohtaa sen mitä pitää, ja moni on onnellinen siitä mitä pitää, en voi aina olla olematta edes hiukan surullinen. Opettajani, varsin kyvykkäältä vaikuttava nuorimies tuntuu tietävän, että muualla moni muu asia voisi olla mahdollista, mutta ajattelevan silti, että täällä asiat ovat oikein. 

Olen silti iloinen, että hän opettaa minua, aviotonta lasta, vaikka hänen mielestään olemassaoloni on selvästi väärin. China purple, china blue, se ei ole vain ilmassa vaan myös ajattelussa. Minusta, ulkopuolisesta tuntuu, että se estää näkemästä. Monista täällä ehkä tuntuu, että se suojelee heitä. 

Vapaus on valintoja, mutta aina ei voi valita mistä joutuu valitsemaan. En voi kantaa kurkunkuoria Suomeen, en voi rakastua tietyn pituiseen mieheen, en voi täällä hengittää muuta ilmaa kuin tätä. Menen Wallmartiin koska haluan uskoa, että heidän vihanneksensa tappavat minut hitaammin. Juon kahvia paikassa, joka käyttää vain pahvimukeja, vihaan itseäni vähän ja teen sen silti, koska muu on liian vaikeaa. 

Liian usein valitsen olla hiljaa, koska en osaa selittää, miksi vanhemmilla ei ole oikeutta määrätä puolisoani. Miksi minusta aviottomat lapset ansaitsevat sen mitä muutkin saavat.

China purple, China blue. Se ei ole kaikille unta. Ja siitä huolimatta, kun kävelen illalla metrolle kaikkien heidän kanssaan, jotka elävät vapaudetonta vapauttaan ja olen heidän kanssaan oudosti onnellinen, uskon, että he uskovat vapauteen enemmän kuin minä. Minulla on äitini siunaus miehelle, jolla ei ole autoa ja taloa, mutta minulla on myös tieto sinisestä taivaasta ja maasta, jonka ilma ei maistu.

Se tieto on vapaus ja vastuu yhdessä värissä. No China, just blue. 

P.S. ”Kannattaa olla suuvussaan viimeinen, joka menee naimisiiin, koska kaikkien pitää tuplata sinulta saamansa lahjarahat.”

Check.