”Jos ostan asunnon, saanko Suomen passin”, hän pohti alkuviikosta. Halusin kysyä, mikä on kiinaksi turvapaikanhakija, mutta kerrankin ymmärsin ennalta, että vitsi ei ehkä toimi. Todellisuus on liian lähellä ja hänen englantinsa liian huono. Ehkä myös vitsini.
Olemme puhuneet Suomesta paljon, koska hän haluaa saada minut kertomaan jotain asiasta, josta tiedän. (Hänen työnsä on saada minut puhumaan ylipäätään jotain.) Lopputuloksena on tähän saakka ollut, että minä olen ymmärtänyt, että Suomessa on hyvin vähän yksiä totuuksia ja hänen mielestään Suomen valtio on hullu.
Ensinäkin, miksi kukaan antaisi rahaa opiskeluun ja asumiseen ja jopa vuoden äitiyslomaan. En enää uskaltanut selittää, kuinka pitkään kotona halutessaan voi olla (tosin täytyy myöntää, en tiedä sitä itsekään). Toiseksi, käsittämätöntä on sekin, etten ole käynyt pomoni kotona enkä siksi voi viedä hänelle sikareita, viinaa tai taidetta saadakseni ylennyksen. On tehtävä töitä. ”Niin väsyttävää." Niin ja kukat, kuka nyt veisi juhlien isännälle tai päivänsankarille kukkia.
”Kukilla ei ole arvoa. Ne kuolevat.”
Välillä on vaikea sanoa, haluaako ehkä noin kolmekymppinen tuoreehko isä, joka salaa heittää roskiin vaimonsa keräilemiä sikarilaatikoita, kertoa minulle maasta, jonka hän uskoo minun kuvittelevan Kiinaksi. Sanonhan minäkin joulupukki, kun hän kysyy, mikä Suomessa on kuuluisinta. Ehkä siksi, että mitään muuta on vaikea selittää. Näytin tosin kuvaa muumeista. Nyt tiedän, että vaikka kiinalaiset ovat jo Suomessa, muumit eivät vielä siinä laajuudessa ole kiinassa.
Kertoessani hänen mielestään sekopäisestä sosiaaliturvasta ja siitä, etten halua naistenpäivänä kukkia vaan tasa-arvoa kuulostan itsekin karikatyyriltä. ”Ymmärrän, että täällä joku voisi ajatella noin, mutta luulin, että teillä on jo tasa-arvo”, hän sanoi. Sitten opettelimme, miten sanotaan kiinaksi, että ”johonkin verrattuna kyllä, mutta…”. Sen jälkeen sanoin englanniksi, että me tahdomme enemmän. On joskus vaikea pitää aatteistaan kiinni kuulostamatta ahneelta tai snobilta. Kun mikään ei riitä - mutta sitten taas. Miksi sen pitäisikään.
On vaikea kiistää, etteikö meillä olisi paljon. Kun vielä olin Suomessa, opettajani kysyi viikonloppusuunnitelmiani. Yritin selittää, että menen vuokramökille saareen. ”Miksi sinä edes käyt töissä?” hän kysyi. Olin ymmälläni. ”Ei kai sinun tarvitse, jos omistat huvilan ja saaren.” Ymmärsin, etten voi mitenkään saada häntä ymmärtämään, että haluan viettää vapaa-aikani paikassa, jonne ei tule juoksevaa vettä, kun kotonani on kaikki mukavuudet. (Ja joka ei siis ole minun, aion yhä käydä töissä.)
Tällä kertaa tämä on vain hetki Pekingissä. Olen täällä taas, mutta vain käymässä. Palaaminen Kiinaan oli vähemmän "vau" ja enemmän "ai niin". Olen miettinyt, miten se mitä muutama vuosi sitten kirjoitin perustui pitkälti kaiken ihmettelylle, ja silloin tällöin muistaessani pohtinut, kuinka naiivia se olikaan. Kertoa jostain, jonka niin moni muukin on nähnyt ja kokenut, kirjoittanut hostellin terassilla matkapäiväkirjaansa, jonka sivuille ei koskaan palaa ennen kuin on harmaa ja unohtanut.
Taas pääsen lempiaiheeseeni: siihen kenellä lopulta on oikeus olla se, joka kertoo. Luuleeko kertoja näkevänsä enemmän kuin muut? Ehkä kuitenkin, kirjoittamisen tarkoitus on itse teossa, ei lopputulokseen palaamisessa. Mutta miksi sitten kirjoittaa tänne eikä vain itselleen? Ehkä se on olemassaoloa, jotain millä on arvoa, jota ei voi selittää. Kuten kukilla.
Onko ihmettely, vertailu ja siitä puhuminen lopulta tie pois vai lähemmäs? Viikon aikana olen päässyt lähelle paikkaa, jossa lopetan pitämästä itseäni tyhmänä koska ihmettelen, ja alan nähdä itseni sen sijaan viisaana koska kyynisyys (joka on painava) on sittenkin karistettavissa. Ehkä, sittenkin, asioiden sanallistaminen ole sivistymättömyyttä, suvaitsemattomuutta tai ylenkatsetta, päinvastoin. Yritys ymmärtää ja löytää tapoja kohdata. Puolustuspuhetta, ehkä. Ehkä ei, riippuu mitä teen kyynikolle minussa.
Opettajani, hän, jonka mielestä kaunis nainen mahtuu tiettyihin mittoihin (kyllä, hän osaa
sanoa ne tarkalleen eikä häpeä sitä), mielestä sade on romanttista. Itse mietin joka kerta, miksi kukaan ottaisi tällaisen asian esiin sateen yhteydessä? Mitä edes teen tuollaisella sanalla?
Tuon hetken ansiosta nostin tänään viimein päätäni ja katsoin ympärilleni. Näin pilvenpiirtäjät parin korttelin päässä, uuden nousemassa, vanhat talot kutistumassa niiden välissä. Asun tällä kadulla. Olen asunut jo yli viikon mutta tähän saakka olen nähnyt vain kioskit, joista saa vettä, kulmat joista pitää kääntyä metroasemalle, puhelinkaupan, jossa otettiin mugshot, ruokakojut, joissa ei ole minulle, ruokarajoitteiselle juuri mitään. Pohtinut missä olen ja yrittänyt sopeutua vastaantulijoiden katseisiin. Koska pahintahan olisi, että joku luulisi, etten tiedä minne olen menossa. Älä kysy miksi, ehkä siksi että se on ainoa ikuinen totuus. Mutta matkalla aion vähintään ihmetellä. Ehkä joskus kirjoittaakin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti