A change is gonna come

Olin perjantaina menossa kampukselle asuntolaan juomaan viiniä ennen juhlia. Ajoin tien oikeaa laitaa, kuten lähes kuka tahansa aika monessa paikassa kasvanut polkupyöräilijä ajaisi. Setä ajoi vastaan, samassa laidassa. Ei siinä sinänsä mitään outoa ollut, täällä kun saa oikeastaan ajaa missä vaan. Koska vaan, kuinka vaan. Väistää miltä puolelta tahansa. Yleensä olla väistämättä. Töötätä jalankulkijoille, jotka ylittävät kadun valon ollessa vihreä ja ajaa päälle, jos ne ei väistä. Yleensä ne väistää. Täällä liikenne on varsin darwinistista, isoimmat ja nopeimmat määrää, pienet pärjää älyllä.

Mutta sinä iltana, hedelmäkojun edessä me olemme sedän kanssa samaa lajia. Pyörä vastaan pyörä. Järki vastaan tunne. Länsi vastaan itä. Lähestyn setää, setä minua. Odotan että hän väistäisi, lähinnä siksi koska omalla oikeallani ei ole tilaa ja haluan tietää onko sitä sääntöä olemassa edes aavistuksena, mutta toisaalta siksi, että minut valtaa suunnaton voitonhimo. Jos kerran nuokin niin minäkin. Se on pukkitappelu nyt, setä! (Manittakoon, että minulla ja Kiinalla oli takana hieman hankala viikko. Oli kovin kolonialistinen olo.)

Mutta setä liikkuu kuitenkin ainoastaan eteenpäin. Tujottaa minua epäluuloisena, ärtyneenä. Päätän pitää pääni. Ajattelen kuinka ala-asteella kuljimme koulun käytävää rivissä huutaen "ei väistetä!" ja hengitän syvään. Täältä tullaan setä! Muutos on väistämätön!

Kiinan historiaa ja mentaliteettia määrittää vahvasti usko siihen, että täällä on kaikki mitä tarvitaan. Muutos on pahasta. Selityksiä on monia, sanoo meditoiva professori perjantai-iltapäivän luennolla. Muun muassa uskonto, hän kertoi ja pilkkasi siinä samalla hieman Teekutsu-liikettä. "Kun olin Yhdysvalloissa, kaikki kyselivät, olenko pelastettu. Mitä se muka tarkoittaa? Ei minulla ole mitään hätää, ei minua tarvitse pelastaa."

Kiinassa elämä on tässä ja nyt, ja jos se on hyvä se riittää, hän selittää. Ei ole mitään suurempaa. "Euroopassa laskettiin enkeleitä ja tavoiteltiin korkeamman hyväksyntää, täällä kannettiin vettä kaivosta ja laskettiin lehmiä."

Pidän professori Zhusta. Paljon. Hän sanoi kerran "fuck you". Kaikki muutkin pitävät hänestä, paitsi ehkä se japanilainen poika ja tyttö Keskilännestä. Luulemme tosin, että hän on kaksoisagentti. Tai sitten poliisi tulee joku päivä ja vie hänet pois. Se olisi surullista.

"In west is all about change", lukee harakanvarpailla muistiinpanoissani. Change on alleviivattu. A change is gonna come, setä! Se tuijottaa sinua silmiin juuri nyt. Mutta setä ei luovuta, setä uskoo pysyvyyteen, siihen polkuun jota kulkee, siihen että Kiina voittaa lopulta barbaarit.

Kaikki sanovat, että täällä sulautuminen on mahdottomampaa kuin monessa muussa paikassa, että vaikka oppisin tavat ja kielen, tulen aina olemaan joku muu. Vaikka pyöräilisin pelotta päin punaisia, vastaantulevien kaistaa ja kieltäytyisin kuuntelemasta korvissani soivia tööttäyksiä, setä ei silti väistäisi.

Siinä on yhtä aikaa jotain kiehtovaa, jotain pelottavaa ja jotain todella raivostuttavaa. Tällä viikolla, liikenteessä, kirjastossa, kaupassa olen halunnut muuttaa lähes kaiken. Järjestää jonot suoriksi, opettaa kansakunnalle logiikkaa, käskeä OLEMAAN HILJAA, väistämään oikealle, seisomaan vähän kauempana ja puhumaan jotain ymmärrettävää kieltä tai lähinnä edes kieltä, jota on mahdollista oppia. Ollut rantaan ajautunut haaksirikkoinen, joka haluaisi olla sotalaivasto.

Kuinka kukaan voi yhtä aikaa ryntäillä ja olla hidas!! Voitteko opetella tavoille!!!! Veera on kirjoittanut CV:tään tällä viikollla ja ajattelin hieman korjata omaani: "Olen oma-aloitteinen, ahkera enkä tule hyvin toimeen erilaisten ihmisten kanssa."

Meinattuani heittää tietokoneeni seinään kirjastossa, jossa hakukone puhuu ainoastaan kiinaa, ostin leipää ja juustoa ja linnoittauduin illaksi sohvalle katsomaan Downton Abbeyä. Rauhotuin, kävin voittamassa pari paikallista bodaria juoksumatolla, laskin enkelini ja annoin itselleni anteeksi. I hate China -päivät kuuluvat asiaan. Se on osa prosessia, ei sitä jossa sulaudun osaksi keskeistä valtakuntaa, koska se on mahdotonta, mutta sitä toista, jossa kasvatan hermojani muutaman sentin, hyväksyn että kaikkialle ei voi päästä nopeasti ja jos massa on minua vastaan, saatan olla väärässä. Elän tässä ja nyt, lasken lehmäni, kannan vettä kaivosta ja yritän muuttaa vain sitä minkä voin, eli itseäni ja CV:täni.

Sitä iltana kadulla ei syttynyt kolmatta maailmansotaa. Setä ja minä jouduimme lopulta molemmat pysähtymään, laskemaan jalkamme maahan. Hän katsoi minua, tuhahti. Katsoin häntä, tuhahdin. En muista kummalta puolelta jatkoin matkaani.

Mutta tulen taas toimeen erilaisten ihmisten kanssa. Tasapeli.

Ja kuka sanoi, että kiinalaiset eivät halua muuttaa mitään, katsokaapa tätä kuvaa:

kilpailevia näkemyksiä (yllä ja alla)

voitin Espanjan

lounas. myöhässä Zhun luennolta.

after setä

meat packing district