Tsum Pam Puu ja hikarin kuolema

Fudan: valoa tunnelin päässä

Kamalaa. Olen ehkä jättänyt pääni vuoteen 2008.

Sitä olen tässä nyt miettinyt viikon, muun muassa. Ja sitä kuka oli Tsum Pam Puu.

Olen joutunut paikoiltani. Tiedän nyt, että tämä syksy koituu hikarin kuolemaksi. Tuijotan luennoilla suu auki, kun muut pudottelevat yksityiskohtaisia käänteitä Kiinan historiasta, nimiä, vuosilukuja, tapahtumia, selityksiä. Tuhahtelen muiden mukana, jos luennoitsija sanoo jotain joka selvästi on hauskaa, jos olisi lukenut kolme vuotta kiinaismia. Kuten kaikki muut tuntuvat tehneen, ja ovatkin. Olen yksi niistä oudoista, hämmentyneistä tuppisuista, jonka aiempi tutkinto on jotain muuta, jotain turhaa. Jotain humanismisoopaa.

Suljen suuni, etteivät ne huomaisi. Pelkään että silmistäni näkee, että feikkaan. Sen kuinka kauhuissani olen, koska en osaa olla tyhmä.  

Kuinka kauhuissani olen koska tajuan hiljalleen, miten vähän tiedän Kiinasta. Siitä miksi se on, miten se on, miksi se on miten se on. Miten se näkee itsensä. Ulkopuolen suhteessa sisäpuoleen. Tulevaisuuden, keskiluokan, menneisyyden. Siitä mitä tapahtui vuonna se ja se tai tämä ja tuo. Kuka oli Tsum Pam Puu tai joku muu suuri mies historiassa, joka ilmestyy muistiinpanoihini, kun yritän kirjottaa nimiä korvakuulolta. En osaa sitä roolia, ahdistun. Tunnen itseni pieneksi ja typeräksi. Ja yhä pienemmäksi ja typerämmäksi koska tunnen niin. Että tyhmyys on väärin.

"Mutta ajattele, kuinka paljon viisaampi olet vuoden päästä", pallukka lohdutti kun kärvistelin asiaa, tietenkin kesken luennon, pöydän alta. Niin. Pitäisi osata olla tyytyväinen siihen, että voin oppia tänä vuonna niin paljon sen sijaan, että yrittäisin päteä. Mihin se mitään veisi. Kai se tässä iässä jo pitäisi tietää, että mokaamalla oppii. Ettei se riko. Että tyhmyys on oikein.

Ehkä tänä syksynä opin vähintään sen. Kuinka tappaa hikari sisältäsi.

Sitten on vielä se kaamea voikumpa, joka vaanii koko ajan nurkan takana. Voikumpa olisin lukenut kansainvälistä politiikkaa, historiaa. Kiinaa. Jotain politiikkaa. Jotain kieltä. Jotain mikä tapahtui. Sen sijaan tuijottelin tekstiä ja kuvia ja mietin, mitä siinä on, miksi siinä on vai onko siinä sitä lainkaan. Onhan sekin nyt varsin hyödyllistä tietoa maailmanrauhan kannalta. Ja humanismin.

Silloin kun en tunne itseäni tyhmäksi ja istu kotona tuijottelemassa kirjankansia koska en tiedä mistä aloittaa, olen muun muassa käynyt pyöräostoksilla ja valokuvanäyttelyssä piileskelemässä uteliasta pappaa, joka yritti ottaa musta kuvaa. Jättiläinen taidenäyttelyssä. Norsu posliinikaupassa. Melkein sama kai sen mielestä. Ihan hyviä kuvia. Toivottavasti myös papan kamerassa. Mietin tältäkö kaikista kuvaamistani sedistä ja tädeistä tuntuu. Anteeksi papat, lupaan etten jahtaa enää.

Viime yönä näin unta, jossa melkein myin Penan koska ostin itselleni sähkömopon. Oikeasti uusi pyöräni on ihan tavallinen pyörä, iso ja musta, tukevaa tekoa. Pena Li. Nimetty Suvisaaristossa kesän viimeisinä päivinä, toiveikkaasti etukäteen. Hieno hetki, hieno pyörä.

Mutta Pena, älä pelkää, en unohda sua. Tulin unessa katumapäälle ja ostin sen itselleni takaisin. Ehkä mulla on vaan joku vaihe. Muuttumiskipuja. Söin äsken tummaa leipää ja juustoa. Ehkä se helpottaa.

Kesä kai jatkuu. Perjantaina iltapäivällä jostain tästä kuumuudesta nousi maailmanlopun ukkonen. Istuimme luennolla.  Ulkona räjähteli, puhuttiin ydinsodasta, Kiinan keskiluokasta, talonpoikien vallankumouksesta. Professori kiusasi jatkuvasti vieressään istuvaa japanilaista poikaa. Nauratti. Salama iski johonkin aivan lähelle, ikkunan takana välkkyi ja järisi, rutisi. Minä tärisin. "Hmm, parempi ehkä lopettaa tähän. Taivas ei taida tykätä siitä, mitä opetan. Ja pääsen nopeammin kotiin voimistelemaan."