But how we move from A to B?

Missasin mammat.

Pieni sitkeännäköinen mies kulkee ympäri salia ja huutaa. Puoli tuntia ja olen jo oppinut tunnistamaan kohdat, joissa se laskee. Neljä, viisi, kuusi, tai jotain. Tiedän tärkeimmän: sen että kun se alkaa laskea, se on lopettanut huutamisen ja kohta asento vaihtuu.

"Left!" Se tulee kohdalleni ja osoittaa jalkaani. Naurahdan, näytän hups-naamaa. Se mulkaisee. Vaihdan äkkiä jalkaa. Left it is. Vaikka toista kertaa peräkkäin sitten. Samapa tuo, kunhan ei huuda mulle enää. Pieni, pelottava, jäntevä mies.

Eräs tuttu kertoi, että kävi Kiinassa tanssitunneilla, missä tytöt pitävät aina kymmenen minuutin välein evästaukoja. Täällä sentään ei näy ruokaa, täällä pidetään ainoastaan puhelimentuijotustaukoja. Tuntuu oudolta, että olen jättänyt omani kaappiin. Kysymys toki ei ole turvallisuudesta vaan riippuvaisuudesta. Itse olen täällä pikkutekijä. Vaikka saatoinkin tsätätä korttia pelatessa mökillä viime kesänä. Friend in need, tiedättehän. Hävisin. Ja akkukin loppui. Sori Sisko. Ja muut.

Aina kun joogatunnilla on hengähdystauko mammat puhisevat ja inahtelevat. "Huh, olipa rankkaa!" ne selvästikin sanovat. "Huh huh, rankkaa oli", joku vastaa. Pyörittelee silmiään. Mielestäni tämä ei ole kovin rankkaa, perille löytäminen oli. Kolmikerroksinen sokkeloinen sali oli täynnä irvisteleviä miehiä ja kunto-ohjaajia. Eksyin aina siivouskomeroon.

Uusien rutiinien luomisessa on jotain yhtä aikaa kaameaa ja mahtavaa. Hämmästely muuttuu normaaliksi, tylsäksi, mutta toisaalta samalla vaikea helpoksi, vaivattomaksi. Aika alkaa riittää enempään, sitä on helpompi säännöstellä. Samalla iskee tarve ehtiä ja suorittaa, haahuiluvaihe alkaa vaihtua arjeksi. Hyvässä ja pahassa. Väsymys, haukottelu, kyllästyminen. Keveys, helppous, tuttuus. Aina pareittain.

Lopussa tunnilla maataan vatsallaan, nostellaan käsiä. Sitten jalkoja. Tauoilla pidän poskea maassa. Pieni mies lähestyy jälleen, kiskaisee ponnaristani ja tiputtaa leukani maahan. Siihen sillä ei kai ollut sanoja. Mokoma laiskuri, se varmaan puuskahti.

Tänään menin jumppalaan uudestaan. En tykkää käydä yksin salilla mutta minun on pakko liikuttaa itseäni. Koska pää, tiedättehän. Poljin pyörää, kun en muutakaan ensin keksinyt. Ikkunan takana aukiolla tädit voimistelivat 30 asteen iltahelteessä. Hiljaa, heiluen, tahdissa. Punaisessa illassa. Lykke lauloi mun korvaan vähän vaan. Little Bit. Mammat tanssivat, vähän vaan, rivissä, huumaavasti. Lykken tahdissa. You know I'm just a little bit.

Jälkeenpäin pyörin ympyrää ja etsin paikkaani. Ne puhuivat salettiin musta, naureskelivat, hikoilevalle länkkärille joka nostaa painoja kuin pojat. Punnertaa, hullu! Taivastelivat, kuten minä tässä huokailevia mammoja.

Mutta jonain päivänä se kääntyy, huomaamatta. Olen siellä, irvistelemässä, ihan kotonani. Mammojen kanssa. Vaihdan jalkaa. Laitan leuan lattiaan. Huokaan: "Huh huh, rankkaa oli!"

Ai niin. Poliisi kävi kahdesti, vuokranantaja kerran. Jäät suli sankoon. Kivaa oli.

Käytiin myös vastavierailulla ja saatiin lupa asua täällä. Jee jee.