Some lag

ulkona

sisällä

Aikaero aiheuttaa unettomuutta. 

Ei mulla jet lag ole, ei ollut edes tullessa. Ongelma ei ole se, etten saisi unta, en vain saa mentyä nukkumaan. Olen koukussa sanoissa, tässä koneessa, Marikan ja Ainon kanssa baarissa. Äitin kanssa pakkaamassa. Jonkun kanssa jossain siellä.

Kaikki vihreät pallukat palavat aina kun täällä on keskiyö. Tai aamuneljä, kun tulen jostain, jos olen ollut siellä. Kuten eilen. Ja mulla on niin paljon sanottavaa, mukamas, ehkä vähän paha tapa, himpun verran ikävä mutta ennen kaikkea halu olla sielläkin ja tietää.

Miltä YT:t tuntuu tällä kertaa, mitä teit vapaapäivänä, miltä keikka kuulostaa, kerroitko sille siitä ja mitä se sanoi. Kertoa, että oksensin Ikea-reissulla viemärikaivoon ja luulin kuolevani taksiin koska keliakia. Moment of proud, elämää täällä, elämää vain. Sellaista josta aina selviää. Kuulla, että joku siellä sanoo, että hyvin tehty, olethan kunnossa. Olla ylpeä siitä, että söin jo muroja ja omenan. Että olen kunnossa, että siivosin portaiden alakomeron, sain sinne matkalaukut ja että nyt minulla on päiväpeite, pyyhe ja pussinsulkjoita. Torakka ja muurahaiset, tiedättehän.

On mulla ihmisiä ikäväkin, pelko siitä että kaikki muuttuu eikä mikään. Että jotain suurta tapahtuu just nyt just siellä. Ja tapahtuuhan. Nokia ja lakko, Andy jotain ja Madde sitä ja tätä. Näin olen kuullut. Itse yritän tarttua kirjaan ja hankkia jumppakortin, lakata lomailemasta. Kiinan kielen kirjaan, johonkin joka kertoo historiasta jotain. Edes uutisiin, ei Suomen mutta maailman. Tehdä jotain. 

Sen sijaan pyykkään verhoja ja siivoan, järjestän ulkoista kun sisällä on vähän sekavaa vielä. Ja tuolla ulkona ulkona, ikkunan takana, siellä on jotain mitä ei voi siirtää, putsata ja laittaa riviin värien mukaan. Sen kanssa on vain opittava olemaan, päätettävä rakastaa sitä, kietoa se ympärilleen. Otettava nenästä kiinni ja sukellettava. Opittava tietämään, mistä purkista katukeittiössä tulee lihanmakua ja kiellettävä laittamasta sitä. Lakattava ottamasta aina taksi koska metro maksaa neljä rahaa ja sillä pääsee pitkälle.

Tavallaan tuo kaikki on niin selvää ja niin sata kertaa kerrottua. Mutta minulle se on ensimmäinen kerta kun olen poissa mutten matkalla. Ehkä siksi saan olla vähän tällainen. Sentimentitaalinen.

Hiljalleen päätän olla välittämättä viemärikaivoista, siitä että aikaa kuluu kaikkeen. Siitä että istuskelen, laitan ruokaa, matkustan tunnin sinne ja toisen tänne. Vaellan kaupassa ikuisuuden etsimässä riisinuudeleita, ruumisrasvaa ja jumppakenkiä. Kirjoittelen sähköposteja ja tapaan ihmisiä. Höpö höpö, kuka sää oot, mistä sää tuut. Ymmärrettävä, että se on mun tehtäväni nyt. Että se riittää.

Ja yöllä juttelen tästä pallukoille. Ehkä pitäisi puhua vähemmän ja ajatella enemmän. Ehkä koulun alkaminen pakottaa minut nukkumaan. Tai ehkä jatkan kahdessa paikassa yhtä aikaa ja nukun metrossa. Sopeudun, sukellan. Pidän toisen jalan siellä. Toivun tästä some lagistani, tai opin elämään sen kanssa.