sunnuntai 18. toukokuuta 2014

Nuoruus on


”Tajusin tässä, että musta ei tule koskaan lapsineroa”, Ruusu sanoi eräänä iltana. ”Että kukaan ei koskaan tule sanomaan, että se oli niin nuori ja jo silloin niin hyvä.” Puhuimme siitä mitä olimme olleet ja siitä, mitä meistä sitten tuli.

Istuimme samassa ravintolassa, jossa joskus ikuisuus sitten tapasimme ensimmäisiä kertoja. Silloin kun vielä olin nuori. Silloin, syyskuussa.

Ruusu sanoi, että hänellä ei ole ikäkriisiä, ainoastaan tietoisuus lapsineron kuolemasta. Mietin kuinka typerä tuo koko sana olikaan, ikäkriisi. Niin keskinkertainen, beige. Tarkoitettu niille, jotka eivät uskalla elää kuten haluavat. Silti, oli myönnettävä, etten voinut sanoa itsestäni samaa kuin hän. Olin keskinkertainen, keski-ikäinen ja kriisissä.

Kai olisi voinut kuvitella, että paluu siihen, kun on vastuussa vain itselleen olisi huumannut mieleni vapaudella ja varmuudella siitä, että kaikki on yhä mahdollista. Se, ettei ole työnantajaa, joka käskee, ettei ole sidottu odotuksiin ja totuttuihin tapoihin. Että saa päättää itse koska, mitä ja miten paljon haluaa. Opiskella, juhlia, nukkua, kirjoittaa, kuvata, tutustua, nähdä, nauraa. Keksiä itsensä uudelleen.

Kävi päinvastoin. Tappamani lapsinero vainoaa minua. Se näkee ympärillään kaikki ne, jotka vielä voivat keksiä, keitä haluavat olla. Heitä, jotka ovat ensimmäisessä aallossa matkalla tulevaisuuteen. Minä vakuutan heille, että 22 on eri asia kuin 26, joka on eri asia kuin 33, joka siis on ikäni, mitä he eivät tietenkään ole uskovinaan. ”But you are wilder than me!” sanoi 22-vuotias ystäväni. En tiennyt olisiko minun pitänyt pitää sitä kehuna vai syytöksenä.

Ei ikä minua ahdista, sinänsä. Vaan se kaikki, mitä valitsen pois valitessani tämän, vanhetessani. Voin vielä olla vaikka mitä, mutta on vaikka mitä, mitä en voi enää olla. Vielä vuosi sitten hyväksyin sen mukisematta. Sitten jäin taas siihen ansaan, jossa ensin tulee tietoa ja sitten tulee tuskaa. Että olisin voinut opiskellakin tätä, osata kieliä, lähteä aiemmin, ehtiä pidemmälle.

Toisaalta, ehkä olen sittenkin onnekas, että olin kuusitoista silloin, kun etsimme itseämme opon huoneen pölyyntyneistä yliopisto-oppaista ja paperille raksittavista ammatinvalintatesteistä. Emme kuvitelleet tulevaisuuttamme yksin kotona googlettamalla tai suorassa tv-lähetyksessä, jossa joku muu lapsinero saa päättää, miten meidän käy. Ehkä kaikki ne vaihtoehdot olisivat saaneet minut ikäkriisiin jo silloin.

Ihmillinen halu ja ihmillinen kyky nähdä suunniteltiin eri aikaan. Joillekin annetiin taito valita, meille toisille ei. Tai jos annettiin, annettiin myös kyky jossitella. Ei parantaa vain tulevaa, vaan myös mennyttä. Ollakseni lapsinero minun olisi pitänyt olla maanisen päättäväinen ja sairaalloisen intohimoinen. ”Entä jos” ei sovi lapsineron skaalaan.

Mutta ei, en aio olla ikuisesti beige. Aion olla nuori taas pian. Tiedän, hyvin, että ikä ei ole numero. Se ei ole rajoite eikä se ole etu. Se ei ole tunne siitä, mitä haluat; koiran vai lentolipun, sohvan ja television vai puistonpenkin aamuauringossa. Se on paikka omassa päässä, se mistä olet tulossa ja minne olet menossa. Se kuinka varma olet siitä, että se, mitä on, on se mitä haluat ja että se, mitä on ja haluat on vielä edessä.

Viime kesänä lauloimme loppukesän ilta-auringossa nuoruudesta. Makasimme kasassa, kaikki 130 vuotta. Nuoruus oli. Kunnes eräs laulajista totesi, että mehän emme enää olleet heitä, joista laulu kertoi. Nuoria. Järkytyin. Mitä me sitten olimme? En todellakaan ollut valmis olemaan keski-ikäinen. ”Mitä on nuoruuden ja keski-iän välissä?” joku jäi pohtimaan.

”Se on se elämä.”

Sitä paitsi, kuka muistaa nykyajan lapsineroja muutenkaan.

sunnuntai 4. toukokuuta 2014

Sieltä täältä, tieltä

Koska aika menee eikä sanoja tule. Kuvia edes. Sekavasti kuten ne usein eteen sattuvat.

































torstai 20. maaliskuuta 2014

Lopun alku


Ovikello soi eilen.

Miehellä oli joku nimikortti. Tajusin sen verran, että se halusi tulla sisälle, katsomaan jotain. Päästin sen ovesta. Se suunnisti alakerran vessaan mutta tuli pettyneenä ulos. Osoitti sitten yläkertaa toiveikkaana. Ymmärsin, että se etsi suihkua ja kuljin perässä ylös portaita. Se katsoi oranssia munanmallista suihkukoppiamme, pudisti päätään, kiitti ja lähti ulos. Suljin oven ja jatkoin opiskelua.

Muistelin vasta sitä, kuinka joskus syksyllä heräsin ovikellon renkutukseen. Kun ehdin sängystä ylös, naapuri seisoi jo olohuoneessamme huutamassa palava tupakka kädessään. Lopulta se ymmärsi, että meillä nukuttiin, ei juhlittu. Kerran Veera soitti kiinanopettajallemme, koska ovella oli poliisi kyselemässä viisumeistamme. Opettajan mielestä tilanne oli vakava. Veera oli eri mieltä. Lopulta poliisi tuli samaan tulokseen. Lähti eikä palannut.

Kaikkeen tottuu, myös Kiinaan. Tottuu siihen, että seuraavana päivänä joku on taas oven takana, listan kanssa, ehkä etsimässä asunnon omistajaa. Hokemassa jotain, mitä et ihan ymmärrä ja sanotkin sen. Sitten se nauraa, kiittää ja menee pois. Suomessa en olisi ikinä laskenut ketään tuntematonta ja tunnistamatonta sisälle, tuskin avannut oveakaan ellen olisi odottanut vieraita. Suomessa olisin soittanut poliisille sekavasta naapurista. Täällä en osaa pelätä sekopäitä, saarnaajaa tai tv-lupatarkastajaa. Elän ilman odotuksia ja otan sen, mitä eteen tulee. Ovi on avattava koska ei tiedä mitä muuten tapahtuu. Kumpikin vaihtoehto on yhtä hyvä ja paha, joten otan sen joka tarjoaa enemmän tietoa.

Kaikki tänne muualta muuttaneet tietävät Kiina-käyrän. Huiput ja pohjat, jotka alussa ovat huipulla ja pohjalla, ja huipulla ja pohjalla, ja huipulla ja pohjalla ja huipulla japohjallajahuipullajapohjallahuipullapohjalla. Käyrä hakkaa niin tiheää siksakkia, ettei keskitietä ehdi kulkea. Ajan myötä huiput mataloituvat ja pohjat nousevat, piikki pehmenee ja aallot toistuvat harvenevalla syklillä. Kun pyöräni katosi syksyllä kuljin sateessa päivätolkulla polkemassa jalkaa kiukuspäissäni. Tuli uusia pyöriä, niitä hajosi, tuli kiukkua, yhä vähemmän. Maanantaiaamuna perintöpyörääni ei näkynyt pihassa. Kohautin olkapäitäni, sanoin ehkä paska ja lähdin kävellen kouluun. Ostan ensi viikolla uuden.

Kun joku tulee tänne hetkeksi kylään, sanoo huh huh ja alkaa luetella ihmeellisiä asioita, minä hymähdän, sanon että niinhän se on ja kävelen päin ihmisiä koska miksi vaivautuisin väistämään. Toistan lauseita, jotka auttoivat minua ymmärtämään, yhä useammin en muista niitäkään koska en huomaa, että on jotain ymmärrettävää. Aivot kotouttavat ihmistä tahtomattaan. Rakentavat suhdetta tuntemattomaan.

Kevätloman jälkeen palatessamme kotiin Shanghaihin huokailin jo lentokoneessa. Lasten huutaessa tarjoilijaa, seisoin ihmishampurilaisessa koneen käytävällä ja sanoin etten uskonut, että koskaan oppisin rakastamaan tätä maata. Etten koskaan ikävöisi väentungosta ja meteliä, sitä ettei koskaan voinut tietää, miten pitää toimia ja vaikka tietäisikin se ei auttaisi. Sitä että tunteita ei näy.

Toissa yönä näin unta, että olin taas Suomessa. Äidin keittiössä purin hammasta ja yritin olla onnellinen. Sen sijaan repesin hysteeriseen itkuun. Huutamaan, ettei neljä kuukautta voinut kadota tuuleen. Että aika meni liian nopeasti. Ettei tämä nyt kyllä oikeastaan ollut reilua. Aamulla tajusin, että rakkaus oli hiipinyt mieleeni kuten suihkuntarkastaja olohuoneeseeni. En nähnyt syytä kieltääkään. Ovi oli jo auki. Sitten se tuli, pudisti päätään ja sanoi kiitos.

Joku sanoi silloin, että lähtöni oli Facebook-historian pisin, joten lienee ymmärrettävää, ettei paluukaan suju hetkessä. Kiina oli hyppy tuntemattomaan mutta se mitä tapahtuu sen jälkeen on vielä suurempi mysteeri. On aloitettava alusta. Seistävä taas liukuportaiden oikeassa laidassa. Otettava vastuu päätöksistään. On itkettävä hysteerisesti, naurettava, rakastettava kotia ja maailmaa, yhtä paljon ja toista enemmän, seottava ja sitten kerättävä itsensä. Päätettävä suunta. Se mikä minusta tulee isona. Isompana.

Ehkä kiinalainen.


 



keskiviikko 19. helmikuuta 2014

Ce n'est pas un pêcheur



“I wonder if they are real fishermen.” Aamu on kylmä, suomenkesäinen, täysi vastakohta paahtavan kuumille iltapäiville, joina taivaalla on pelkkä aurinkopallo ja iho muuttuu maantienväriseksi joko auringosta tai liasta. Turisteja kärrätään kapeilla veneillä pitkin järveä maassa, johon kaikki nyt tulevat, monet vain siitä ilosta, että ennen ei saanut. Teen Suomen tietotoimiston kaltaisen periaatepäätöksen ja sanon sitä Burmaksi. On, toki, muitakin syitä.

Istun viltin alla tuolilla veneessä jonossa, jos nyt kolme ihmistä voi olla jono. Muissa veneissä istuu pidempiä jonoja. (Mietin aina voiko yksin olla jonossa. Tai rivissä. Ja mistä tietää, onko jonossa vai rivissä. Ja sitten kerron itse keksimäni vitsin siitä, miten joku menee toisen viereeni seisomaan ja se toinen sanoo ”anteeksi tässä on jono”. No niin. Anteeksi.) 

Veneet ajavat kanavasta järvelle. Aasialaisilla jonoilla on pelastusliivit ja sadehatut, muut osaavat uida. Ehkä aasilaiset ovat järkeviä, muut osaavat uida. Kalastajat tai “kalastajat” keikkuvan veneidensä keulissa yhdellä jalalla. Toinen jalka soutaa, toinen seisoo. Kädet kokevat verkkoja. Aamuaurinkoa vasten järvellä kelluu kymmeniä tikku-ukkoja kaarnalaivoissa. Mietin haikaroita. Ja pappaa, joka koki verkot aina istualtaan. Mutta sillä olikin perämoottori. Ja aikaa koska se vain harrasti. Eikä kukaan tuijottanut sitä jonossa.

Kaikki tämä on tietenkin kovin kaunista. Mutta varmuuden vuoksi en ota kuvia, etten vaikuttaisi tyhmältä, jos kyseessä onkin vain esitys, kuten Jonas sanoo. Tyhmältä vaikuttaminen on minulle fobia, se ja ahtaat paikat. Jonakselle väitän, että tuskin täällä ihmisillä on aikaa tuhlattavana leikkiä kalastamista turisteille. Sitten luen hieman lisää ja muutan mieleni. Muistan taas, että kyynikon ja realistin raja on häilyvä. Täällä aika ei ole ongelma vaan vapaa tahto.

En edelleenkään tiedä totuutta tikku-ukoista mutta harva kai tietää. Burmasta kirjoittaneen Emma Larkinin mukaan juorut ovat ainoita luotettavia uutisia maassa, jossa hätä loppuu, kun sen ilmoitetaan loppuvan. En epäile, etteikö kalastaja voisi olla sakon uhalla pakotettu kalastamaan järvelle vaikka verkkoon ei olisi tarttunut elävää saalista vuosiin. Mutta toisaalta. En väitä, että tietäisin sitäkään.

Se mitä tämän tietämättömyyden umpikujan jälkeen mietin, on se miksi kuva haikarasta on vähemmän arvokas, jos kuvassa ei ole oikea haikara vaan joku, joka väittää olevansa haikara ja näyttää siltä. Mikä tekee haikarasta haikaran. Ja entä jos tiedostan kuvaavani valehaikaraa, saako kuva arvonsa takaisin. Piippuja en ala edes ajatella.

Kunnon kyynikko-esteetikko kuvaa vain, jos kukaan muu ei kuvaa. Vain kuva, joka on etsitty ja löydetty ilman, että joku muu rakensi sen näytillle, voi olla oikea kuva, arvokas ja ainutlaatuinen. Todiste jostain vaikka kyynikko-esteetikko toki tietää, ettei se ole todiste mistään. Mutta se on todiste siitä, että hän tietää. Että kaikki on rakennettu näytille mutta hän silti näkee kauemmas.

Omassa päässäni kyynikko-esteetikko on ottanut vallan siltä kauneudennälältä, joka joskus teki minut naurettavaksi. Ensimmäisen mielestä tietenkin. Siksi kannoin kameraa ympäri Burmaa tuloksena pari sataa mitäänsanomatonta ruutua, muutama oikea kuva. Niitä selatessa mietin, miksi edes ylipäätään haluan kuvata, samalla kun kaksisataa kuvaa todistaa, etten enää halua. Mutta haluan haluta. Olla taas naurettava ja näkäinen. Haluan unohtaa sen, mitä pitää ja muistaa, että kuvan voi nähdä vain kameran takaa. Että kuvan kuulukin kysyä. Että kuva valekalastajasta on enemmän kuin kuva kauniista kalastajasta.

Kuinka tappaa kyynikko-esteetikko? Miksi tappaa. Eräs viisas viisivuotias sanoi kerran, ettei oo pakko harrastaa. Mutta ei tämä sitäkään ole. Katsominen kameralla ei ole harrastus. Se on tapa ymmärtää maailmaa, tehdä siihen edes hieman järkeä tai ei sitäkään. Tehdä toinen kerros. Nauraa. Kertoa jonovitsejä itselleen. Mutta kuvan tehtävä ei ole kertoa, onko haikara oikea vai vale, se on sen työtä, joka katsoo jälkeen.

Ehkä yritän vakuuttaa itselleni, ettei oo pakko kuvata. Mutta että saa, jos haluaa.

Burmassa, kuten maailmassa, kaikki mikä on kaunista voi olla valhetta. Se kuten moni muukin paikka, se on kaunis koska se ei kerro itsestään kaikkea heti mutta valaa uskoa siitä, että joku osa siitä, mitä näit ei ollut siinä kenenkään käskystä. Että jos katsot kauemmin voit nähdä jotain, mitä annettiin vain sinulle silkasta halusta antaa. Hetken tai hymyn. Kiinan jälkeen minulla oli ikävä tuntemattomien viattoman kiinnostuneita katseita, ylöspäin liikahtavia suupieliä. Hymy, joka tulee vasta hetken päästä, pienen ajan kanssa, on hymy joka syntyy tunteesta, ei käskystä, päätän. En silti kuvaa niitä. Ei kai kukaan nyt hymyjä kuvaa. Herran jumala sentään. Hullukos olet, kysyisi eräs viisas 33-vuotias.

Otin haikaroista pari kuvaa, varmuuden vuoksi. En ehkä koskaan saa tietää, ovatko ne kauniita vai eivät. Mutta ei se haittaa. Ainakin tiedän, mitä ne kysyvät.









Näiden takia. Ei kenenkään muun.

torstai 14. marraskuuta 2013

Jos menin Kiinaan (p.s. Happy 111111 Day!)


Joku, ehkä tunnettekin hänet, sai eilen kuulla tulevansa tänne ensi vuonna.

Ehkä senkin puhelin oli soinut maanantaina kahden tunnin yöunien jälkeen ja joku oli sanonut sille, että se lähtee vuoden päästä Kiinaan. Ehkä sekin oli unohtanut kysyä kaikki olennaiset kysymykset ja tarkistanut puhelutiedoista hetken päästä, että joku puhelu tuntemattomasta numerosta oli oikeasti saapunut. Googlannut numeron, ehkä kahdesti. Odottanut seuraavaan päivään ja nähnyt nimensä listassa. Sitten huutanut kaikille ja lujaa: MÄÄ MEEN KIINAAN!!! Ehkä sekään ei lakkaa huutamasta vuoteen.

Ja ehkä sekin vuoden päästä kävelee rakennustyömaan ohi metrolle, törmää tahalleen teinitytön kauppakassiin ja miettii, että jesta, mitä mää oikein hössötin. Että täähän on vaan Kiina. Ja sitten sille iskee paniikki.

Olin näet istunut koko päivän sisällä kirjoittamassa paperia Pohjois-Koreasta. Tuijottanut seinää ja imuroinut. Nyt olin matkalla näkemään suomalaisia ystäviäni sille kadulle, johon täällä paetaan maailmaa ja mennään leikkimään Eurooppaa. Juodaan ranskalaisia viinejä, italialaisia aperitiivejä ja syödään susia, Euroopan lempiruokaa. Kadulle jossa ei ole Kiinaa sen vertaa kuin unclebensin hapanimeläkastikeessa K-marketin hyllyssä.

Iski paniikki. Täällä mää vaan tuhlaan kaiken minkä sain. Minun pitäisi olla jossain kokemassa jotain aitoa, ottamassa mahdollisuudesta kaikki irti ja Kiinasta vaari. Kuvaamassa niin hienoja valokuvia että silmiin sattuu ja ymmärtämässä miksi on niin kuin on. Keskellä suurta kokemustani, jonka jälkeen mikään ei ole sama ja minä olen eri.

Ja aloin miettiä sitäkin, että kuka hullu nyt Kiinaan lähti kun olisi voinut hakea Amerkkaan. Ja että kannattiko mun just nyt lähteä, kun sitten en enää ikinä voi näillä rahoilla. Ja että mitä mää koko viime vuodenkin puuhasin kun vaan vouhotin lähtemisestä ja nyt vaan täällä hinkkaan väliä koti-koulu-jumppala-kauppa ja ryömin illaksi viltin alle. Että hyvänen aika mitä kaikki taas ajattelee ja rahat pois ja tyttö kotiin. Jos ja jos ja jos ja jos siinä kävellessäni mietin, joka askeleelle uusi jos ja jos ja jos. Kunnes iski paniikki siitä, että eihän tämä passaa koska pitää olla kiitollinen eikä inistä.

Ja sitten aloin miettiä sitä, että pitää kirjoittaa tänne ja että mitä nyt sitten, kun en enää jaksa ihmetellä mitään ja ihmettelen lähinnä sitä, mitä silloin ihmettelin ja että pitäisi äkkiä mennä jonnekin, missä ihmetellä jotain. Ja sitten mietin, että kuinka typerää se kaikki ihmettely oli ja pitäisi tulla järkiinsä ja alkaa käyttäytyä vähän hillitymmin eikä olla koko ajan vaan niin kauhean niin tai älyttömän näin kuin mikäkin hissi ja sitten vielä kertoa se kaikille.

Sitten tuli vielä matkalla äitiä ikävä, kun etsin villasukkia vaatekaupasta. Pari vuotta sitten sain siltä joululahjaksi kahdet reisiin saakka ulottuvat villasukat. Mustat ja siniset. En kuitenkaan koskaan pitänyt niitä koska ne olivat epäkäytönnölliset (sori äiti) mutta en pitkään aikaan pystynyt myymään niitä kirpputorilla koska koin velvollisuudekseni pitää niistä. En voinut myydä kaikkia äidin ajatuksia, sitä kun se ajatteli niitä ostaessa, että pitäisin niistä. Tavallaan pidinkin mutta niin, ne nyt oli hieman epäkäytönnölliset (sori äiti). Ja sitä sitten melkein itkin ruotsalaisen ketjukaupan sukkaosastolla Shanghain pohjoisosassa ja törmäilin tahallani kauppakasseihin.

Siinä panikoidessa ja itkiessä en tainnut huomata, että siinähän sitä ihmeteltävää oli. Arkipäivässä ja paniikissa, siinä että se tulee kaikkialle. Siinä että pää on siitä outo laite, ettei se osaa koskaan haluta sitä mitä on. Että sain Kiinani ja nyt mietin, oliko siinäkään sitten mitään järkeä. Että silloin saatoin hyppiä ilosta seinille, kun muutos oli vasta lupaus, mutta nyt kun se on tässä, en luota itseeni, että osaisin tehdä sen oikein. Siksi samalla kun joka päivä mietin kuinka mahtavaa on olla täällä, mietin, että ei ole tarpeeksi mahtavaa koska joku mahtavan mittauslaitokselta tulee huomenna tikun kanssa ja toteaa, että epäonnistuin. Että sillälailla.

Joku kirjoitti joskus gradustani, että sen kirjoittaja on omituinen jossittelija, jossa voisi olla potentiaalia, jos se lakkaisi jossittelemasta. Mietin taas, että se osui oikeampaan kuin tiesikään. Olin yhden metromatkan ja parin korttelin aikana kyseenalaistanut kaiken, mikä on tehnyt viime vuodesta yhden parhaista ikinä, surrut etten ole käyttänyt oikein aikaa, joka on vielä edessä ja itkenyt (melkein) koska en pysytynyt myymään villasukkia kirpputorilla.

Tajusin että marraskuu tulee kai tännekin, ilmaan ja päihin ja että olin kamalan onnellinen kaikkien niiden puolesta, jotka saivat sen puhelun, mahdollisuuden lähteä ja onnistua. Että olen kamalan onnellinen omasta puolestani aina silloin, kun olen järjissäni ja että lähtöäni on vielä jäljellä. Että viime vuoden olin ehkä vähän seinillä ja kiinakiinakiina mutta ai että se oli kivaa ja kun marraskuu on ohi alan taas hössöttää koska hillitty voi olla joskus myöhemmin.

Oikeesti, hyvin menee äiti! En itke enää. Lisään tähän vähän ihmeteltävää:

rokkibändi
chili
festivaali
kala
hyvä ruoka
laitos
Zhu

Sitä voin sitten tähän lopuksi vielä vähän ihmetellä, että 11.11. täällä oli yksittäisten ihmisten päivä. Sinkkujen päivä siis, kai. Kuulin jälkeen päin, että silloin nettikaupoista sai alennusta. Kai se on sitten yksittäisen ihmisen tapa rakastaa. Ja yhteiskunnan tapa rakastaa yksittäistä ihmistä. Opin myös, että Kiinassa ei saa antaa lahjaksi kenkiä, kelloa, päärynöitä eikä sateenvarjoa. Ne tarkoittavat, että haluat eroon saajasta. Tai odotat hänen kuolemaansa. Sama asia tavallaan.

Lisäksi luin artikkelin (kiitos Sisko), että Kiinassa ihmiset, jotka ovat ammatiltaan toimittajat ovat kaikkein yksinäisimpiä. "It’s even more difficult for those in TV news because they have to work late. (---) Moreover, some media workers have little time for a social life (---) A lot of media workers prefer to live in a cyber world. "

Mutta lohduttavaa oli, että journalistin huumorintaju ei tästä yksinäisyydestä kärsi: "Now they have another reason to poke fun at themselves: being single."

Harmittaa kyllä, että en viettänyt 1111-päivää kunnolla (alunperin se muuten oli 111111-päivä sillä sen vietto aloitettiin kaksi vuotta sitten). Olin seurassa enkä shoppaillut. Toisaalta, enhän ole täällä ammatissani, joten saan ehkä anteeksi. Ensi vuonna sitten. Ostan itselleni alennuspäärynän ja vitsailen kustannuksellani.

Mutta huomenna menen Koreaan, jos muistan ja lupaan ensi kerralla kirjoittaa jotain hilpeämpää ja tosi mahtavia kokemuksia Kiinasta eikä mun päästä.

P.S. Saa lähettää villasukkia, nilkkapituisia.

lauantai 2. marraskuuta 2013

点



Kiinassa aikaa tarkoittavassa kirjoitusmerkissä on pari viivaa, laatikko ja laatikon alla neljä pistettä. Nyrjähtäneet viisarit ja jalat, ajattelin kun opettelin muistamaan sitä. Eilen tunnilla joku muu näytti ajatelleen samaa. “Because time is running away”, sanoi takarivin äänekäs poika, tai mies, mikä se nyt on kun on puolivälissä kahta- ja kolmeakymmentä. Kun aika ei vielä karkaile niin nopeaa.

En usein ole hänen kanssaan samaa mieltä, mutta tuolloin olin. Jonnekin se juoksee. Katoaa täällä vielä nopeammin kuin kotona, hukkuu metroon, ruokakaupan hyllyjen väliin, putkimiehen odotteluun. Ehkä sitä ei vaan riitä kaikille yhtä paljon, liikaa jakajia, tiedättehän. Mitään ei ehdi, aina on sata asiaa listalla, nukkua ei jouda, kaikki kestää, ruokaakin pitäisi laittaa ja kääk, taas pitää mennä ja läksytkin on tekemättä.

Tuntuu kuin olisin hengittänyt nämä pari kuukautta sisään nielemättä ja purematta. Joku sanoo mennäänkö jonnekin, minä sanon mennään. Siellä joku kysyy, mennäänkö huomenna jonnekin. Sanon mennään. Yhtäkkiä huomaan seisovani karhupuvussa hississä, baarissa tuijottamassa tyttöä, jolla on Minni-hiiren pää ja uimapuku. Harmaantunutta liikemiestä, joka tuijottaa Minni-hiiren perää. Kiipeäväni vuorelle tuhansien kiinalaisten kanssa, tilaavani iltapukua kiiltävästä kankaasta. Istuvani kotisohvalla aamuseitsemältä laulamassa Bon Jovia brasilialais-kiinalaisen uuden ystäväni kanssa. Hän sanoo olevansa vanha sielu, tuo poika tai mies, tai mikä se nyt on kun on puolivälissä kahta- ja kolmeakymmentä. Kun vielä voi sanoa olevansa vanha vain sielultaan.

Ikä, aika, kiire, syksy, talvi. Toisaalta kaikki tarkoittaa täällä jotain muuta kuin siellä. Täällä tarkoittaa muuta kuin siellä. Minulle nyt vähintään. Väliaika, sanoisin. Siellä tuli talviaika, mutta täällä on vielä melkein kesä, marraskuussa, ihmettelevät nekin, jotka tietävät muita vuosia. Minä en edes ihmettele, otan yhä melkein kaiken annettuna. Minni-hiiret, kesän, professori Zhun tarinat.

Tänään puhuimme kulttuurivallankumouksesta. ”That time Mao screwed up good”, hän sanoo ja hörppää teetään. Se oli kaikkien kamppanjoiden äiti, aika jolloin professori Zhukin hakkasi opettajiaan. Kunnes aika kasvatti hänestä ajattelijan. Minustakin hiljalleen. Hylkään Naughty Disney -juhlat ja ostan lipun jonnekin, minne menisin sielläkin, omassa elämässäni. Väitän tunnilla vastaan, muistan että minullakin on mielipiteitä. Löydän jonkun joka nauraa kanssani ääneen, kun muut ovat hiljaa. Sanon ei kiitos, kun joku kysyy mennäänkö huomenna jonnekin. On muutakin tekemistä.


Kun ei vielä tiedä mitä on tarjolla, toimii suodattamatta. Valitsee sen mikä eteen sattuu, nyökkää hiljaa ja huomaa vasta jälkeenpäin, että ajatteli jotain. Oppii lopulta, että jossain on vaihtoehto. Vuosi alkaa tuntua hetkeltä ikuisuuden sijaan, ehkä siksikin mitä kotona tapahtuu. Neljäkymmentä sieltä, seitsemänkymmentä täältä, ohjelma tuolta ja pari lehteä siinä samassa. Kaikki se mitä osaan, jopa kokonainen kappale historiaa. Talvi on tulossa, monella tapaa. Kun aloitin journalistiikan opiskelun tutorimme sanoi, että meille tulee aina riittämään töitä. Kunpa voisin palata siihen hetkeen nauramaan. Muualle palaaminen ei sen sijaan naurata yhtään.

Harjottelin eilen oikella kädellä kirjoitusmerkkejä ja tsättäsin vasemmalla niille, jotka ovat kotona näkemässä, kun aika loppuu. Päätimme pitää skype-palaverin otsikolla ”Mikä minusta tulee isona?". Sitten joskus kun on aikaa. Join viiniä pöydän ääressä, punaista tietenkin. Veera istui sohvalla. Kaikkialla lojui kiinan kirjoja, punaisia tietenkin, papereita täynnä pakenevaa aikaa.

”Tsiitsintsöö? Hei, mää tiiän tän! Oota, mää teen sen!!” Piirsin laatikon, väliviivan, koukun, vinojutun, helpon jutun koukulla ja lopuksi tsöön. Polkupyörä oli valmis.
”Just. Mulla ei kyllä oo mitään käsitystä tsiitsintsööstä.” No, pyörät nyt on aina olleet mun juttu. Niillä voi ajaa aikaa takaa.

Aika juoksee myös professori Zhun luennoilla, vallankumouksesta toiseen. Eilen puoli viideltä iltapäivällä Mao lopulta kuoli. Sydän särkyneenä, Zhu sanoo aina. Kuuleman mukaan hän kysyi viimeiseksi ”vieläkö on toivoa?”.

En väittänyt vastaan. Otin sen annettuna. Toivoa on aina kun on aikaa. Maolla ei enää ollut, mutta se olikin ehtinyt jo vaikka mitä.



(To do -listalla: maksa vuokra, osta vettä, tee kotitentti, valitse aihe esseelle, käy avioliittomarkkinoilla, valokuvaa, keksi itsellesi ammatti. Mutta nyt pitää mennä, oman elämän juttuja. Valitsin ihan itse.)